Suomi juhli hiljattain 107. itsenäisyyspäiväänsä. Puheita pidettiin. Kirjoituksia julkaistiin. Minäkin lupauduin, kun isänmaallista puhetta pyydettiin.
Heti perään teki mieleni perua. Tajusin, mistä aion puhua ja ymmärsin, että todennäköisesti liikutun ja se myös näkyy. Pitäisi puhua mutta ääni sortuu. Pala nousee kurkkuun. Niinhän siinä kävi. Aikuinen mies melkein rääkyy parisatapäisen porukan edessä. Meinasi hävettää. Tuskallista.
Mutta pieni oli tuskani ja taakkani siihen verrattuna, mitä Suomessa kannettiin 85 vuotta sitten. Millaiset hartiat onkaan silloin tarvittu?
Mikä minua sitten jollain kummallisella tavalla koskettaa niin, ettei sanaa suustaan tahdo saada. Järjellisesti tilanteessa ei ole mitään uhkaavaa, pelottavaa tai vastaavaa. Mutta siihen liittyy aivan valtava tunne. Tunne, joka ylittää järjen voiman.
Viime vuosina on kalenterista voinut ennustaa, milloin se tunne nousee, pala kurkkuun, kyynel silmäkulmaan. Joulukuun 6. kello 19. Jääkärimarssi alkaa soida. Veteraanit astelevat kättelemään presidenttiä. Vuosi vuodelta harvalukuisempina. Kovin pieni on presidentti näiden jättiläisten edessä. Niin harvalukuisia ovat nämä jättiläiset, ettei heitä tämän vuonna Linnan juhlissa nähty.
Oli aika, jolloin veteraaneille ei annettu sitä arvostusta, mikä heille kuuluu. Lapset saattoivat syyttää isiään, että väärin perustein isänmaata asein puolustettiin. Määräänsä enempää ei pitäisi muiden puolesta hävetä. Hävettää silti.
Ehkäpä kuitenkin juuri se muutos, että veteraanit viimein saivat julkisen arvostuksen ja heidät kutsuttiin Linnan juhliin kärkijoukkoina, saa liikuttumaan. Se häpeä, jota heille jonkin aikaa tarjottiin, pyyhittiin pois. Valtava oikeudenmukaisuus. Kyllä se herkistää.
Mannerheim haudattiin talvella 1951. Kahdeksan kenraalia kantoi arkun Suurkirkosta tykkilavetille, jota veti kuusi mustaa hevosta. Saattue kulki läpi Helsingin Hietaniemeen. Reservinupseerit ottavat arkun lavetilta ja aloittavat marsalkan viimeisen taipaleen. Kantovuoro vaihtuu aliupseereille.
Viimeisen taipaleen haudalle kantavat Mannerheim-ristin ritarit.
Kärjessä sotilasarvoltaan vähäisimmät. Sotamies Eero Seppänen ja korpraali Johan Similä. Jättiläisiä.
Sotamies ja kenraali. Lopulta samanarvoisia. Kun kaikki muu riisutaan. Sotamies ehkä arvokkaampi. Valtavaa symboliikkaa. Toisinkin voisi olla.
Minulle tämä kertoo, kuinka hieno yhteiskuntamme lopulta on. Sen eteen kannattaa edelleen tehdä työtä, ehkä uhrauksiakin, tuntea välillä epämukavia tunteita.
Noiden jättiläisten harteilta saamme tänä päivänä ponnistaa. Noiden jättiläisten, jotka kestivät ja sietivät 85 vuoden takaisen kurjuuden.
Meillä on omat ongelmamme ja haasteemme tässä ajassa. Kehtaan kuitenkin väittää, että pieniä ne ovat verrattuna niihin, joita Suomi kohtasi 85 vuotta sitten. Ja Ukraina nyt.
Ja millaisia ihmisiä nuo jättiläiset silloin olivatkaan? Kaikenlaisia.
Katsokaa nyt viereenne, ympärillenne. Siinä heitä on. Tämän ajan jättiläisiä.
Kyllä me pärjäämme.
Jari Vesanen
Lapua