Vuoden urheilukirjana maanantaina palkitussa Jari Kupilan teoksessa menneisyys ja tulevaisuus paiskaavat kättä, vaikka kirja Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan – urheilun sisällissota 1918 (Minerva) on kaikkea muuta kuin kepeää luettavaa.
Toimittaja-tietokirjailija Kupila kajosi kirjan aineistoa kootessaan ja kirjoittaessaan aiheeseen, jota on tutkittu hämmästyttävän vähän, vaikka sodalla oli kauaskantoinen jakava vaikutus kotimaiseen urheilukulttuuriin useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.
– Olin vuosikausia pyöritellyt aihetta päässäni, kunnes kaksi vuotta sitten lähetin sähköpostin kustantajalle. En ole tehnyt mitään niin täysillä kuin tätä kirjaa, Kupila muisteli.
Vuoden urheilukirjan, järjestyksessään 44:nnen, valitsi urheilussa monessa vaikuttanut Risto Nieminen.
– Kyse on käänteentekevästä teoksesta suomalaisessa urheilukirjallisuudessa ja urheilussa, hän kehui.
Urheilijoissa oli sotilasainesta
Vasta itsenäistyneen Suomen urheilijat olivat helposti mobilisoitavissa sisällissodan taisteluihin. He olivat valmiiksi muita paremmassa kunnossa ja osasivat tehdä yhteistyötä, toimia ryhmässä.
Suomessa toimi tammikuussa 1918 vajaat 1 300 urheiluseuraa, jotka seuraavien sotakuukausien aikana jakautuivat valkoisiin ja punaisiin. Kupilan eri lähteistä kokoamien laskelmien mukaan sisällissotaan osallistui 40 000–45 000 urheilijaa.
Sodan yhteensä yli 36 000 kuolonuhrista noin kuudennes oli urheilijoita.
Valkoisella urheilupuolella kivijalkana olivat suojeluskunnat, kahtia jakautuneessa Suomessa Työväen urheiluliitto perustettiin sodan jälkeen 1919.
– Kun tästä kirjasta puhutaan, ottaisimmeko sota-ajan teoista opiksi, kun nykyajassa on kuplautumista. Urheilu olisi se ympäristö, jossa voisi ottaa rauhallisemmin, Kupila eheytti.
Elämäkerta kantaa yhä
Urheilukirjojen tarjonnassa pääpaino perinteisesti on ollut urheilijoiden omaelämäkerrallisissa muistelmissa. Sankaritarinoilla on yhä tilausta, sillä esimerkiksi Patrik Laineesta julkaistiin elämäkerta, kun jääkiekkotähti oli 19-vuotias.
– Sankaruus vaikkapa 1960-luvun elämäkerroissa määrittyi urheilijan fyysisen työnteon kautta, mitä hän oli uhrannut menestyksensä eteen, Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskuksen tietopalvelukoordinaattori Matti Hintikka vertaa.
Suomalaisia urheilukirjoja ilmestyy vuosittain pyöreästi noin sata. Lajioppaat ovat pudonneet julkaisulistoilta pois.
– Videot ajavat nykyisin asiansa kirjallisia lajioppaita paremmin, Hintikka ymmärtää.
Kirjankustantajat heränneet
Suomen urheilu eli kansainvälisiä menestysvuosiaan traagiset menetykset aiheuttaneen sisällissodan jälkeen 1920-luvulla. Koska aika oli sulkeutuneempi, tarinat odottivat kertojaansa, Martti Jukolan yleisteoksia lukuun ottamatta.
Kirjankustantajilta meni kauan vainuta urheilukirjojen kaupallinen potentiaali.
– Vielä 1960-luvulle saakka oli sen vuoden tapaus, kun elämäkertansa saivat olympiavoittajat Veikko Kankkonen (Hyppyrinnokalta kultapojaksi) ja Eero Mäntyranta (Kairoilta kisaladuille), Hintikka hymähtää.