Rio kirvoitti keskustelun suomalaisen huippu-urheilun tulevaisuudesta, merkityksestä ja roolista. Jälkipyykkiä on käyty mediassa, kotisohvilla, kahvipöydissä ja parturin tuolissa. Osa näyttää olevan sitä mieltä, että turhaa koko touhu – mitä väliä sillä on lentääkö keppi ja nouseeko salkoon sinivalkoinen, vai sinikeltainen lippu.
Toinen puoli, tämä pyhään urheiluun uskovien joukko, on hylkäämässä johtajansa ja vaatii rahahanojen aukaisemista. Vaikka ura urheilijana on taakse jäänyttä elämää, koen silti edelleen olevani osa spekuloinnin kohteena olevaa joukkoa enkä näin ollen ole malttanut olla osallistumatta mielipiteiden vaihtoon.
Viereiselle parturintuolille istahtaneen rouvan kanssa olen samaa mieltä siitä, että ihan hölmöläisten hommaa on elämäänsä tuhlata keihään viskomiseen ja päättää ura olkapäävammaan. Toisaalta hullua olisi olla tekemättä sitä, mikä tuntuu mahtavimmalta maailmassa. Se nyt vain saattaa olla jollekin keihään heittäminen tai sadan metrin suoran juokseminen.
Olen myös samaa mieltä urheiluniilojen kanssa siitä, että huippu-urheiluun tarvitaan fokuksen kohdentamista sekä euroja, mutta vanhojen korvaaminen uusilla ”samanmielisillä” sekä summittain rahan lisääminen ei meille menestystä tuo.
Todellinen aikuisvaiheen menestyksen mahdollistaja ei ole raha, ei urheilujohto, Kojonkoski, VALO, OK tai mikään muu voittoa tavoittelematon yhdistys. Menestyksen tekijä löytyy kultaisesta nuoruudesta.
Nuoruusvuosina pohjustetaan kaikki ne liikunnalliset perustaidot ja fyysiset kyvyt, joille olympiavoittajan erikoisosaaminen rakentuu. Tämä ei tarkoita sitä, että jälkikasvumme pitäisi harjoitella kuin huippu-urheilija. Juuri niin hänen ei pidä tehdä. Reippaat pelit ja leikit kehittävät, kannattaa myös kokeilla rohkeasti eri lajeja.
En ymmärrä ajatusta siitä, että alakouluun alkuvaiheessa on jo lajivalinta tehty ja vain yhden lajin harjoitusympäristö tulee tutuksi. On todettu, että lapsestaan urheilijaa kasvattava aikuinen tuskin voi tehdä suurempaa virhettä kuin karsia lapsen elämästä vapaan, leikkivän liikunnan. Sitä ei korvaa mikään määrä kurinalaista lajiharjoittelua.
Vaikka juniori ahertaa urheilutreeneissä monta kertaa viikossa, hän voi saada liian vähän fyysistä treeniä. Nuori, joka kulkee autokyydillä kouluun ja harrastuksiin eikä ehdi leikkiä kavereiden kanssa liikuntaleikkejä, saa melko varmasti liian vähän liikuntaa.
Näin ajateltuna suomalaisen huippu-urheilun tulevaisuus on meidän suomalaisten perheiden varassa. Me äidit, isät, mummot, vaarit, kummitädit ja -sedät mahdollistamme tulevaisuuden menestyksen peleihin ja leikkeihin lapsia kannustamalla ja uskomalla monipuoliseen harrastamiseen.
Eikä sillä, että tuleeko menestystä tulevassa ole tässä kohdin väliä – tärkeintä on liike. Nuoruudessa Nurmon museolla vietetyt ajat olivat mahtavaa aikaa. Jos sen olisi treenaamiseksi mieltänyt, niin tuskin olisin jaksanut tuntitolkulla juosta poikia karkuun. Hei, kuka pelkää jäämiestä, vai mitenkäs se tämä perinteinen leikki menikään?
Johanna Manninen
Kirjoittaja on LitM, ex-olympia- urheilija ja SSU:n toiminnanjohtaja.