Gazan ja Lähi-idän tilanne on pahentunut entisestään sen jälkeen kun aihetta viimeksi käsittelin kirjoituksessani. Tilanne on kriisiytynyt siinä määrin, että monet valtiot ovat alkaneet ottaa askeleita Palestiinan valtion tunnustamiseksi. Askeleet ovat kuitenkin liian varovaisia ja ennen kaikkea niitä on liian vähän. On kuitenkin myös maita, jotka ovat olleet edelläkävijöitä tunnustamisen suhteen ja tehneet sen jo reilusti aiemmin. Länsimaista näitä jo tunnustaneita maita ovat Ruotsi, Norja, Islanti, Irlanti ja Espanja. Erikseen on mainittava, että esimerkiksi Yhdysvallat sekä Suomi eivät ole tunnustaneet sitä toistaiseksi. Yhdysvaltojen merkitys on tietenkin kansainvälisesti suurin.
Meitä täällä Suomessa pitäisi kuitenkin kiinnostaa eniten Suomen menettely asiassa. Suomellahan on kyseenalaisen vankka tausta siinä, ettemme ole osanneet useinkaan toimia oikea-aikaisesti ja itsenäiseen harkintaan perustuvasti näissä kysymyksissä. Yksi surullinen esimerkki tästä oli Viron tunnustaminen, jonka Suomi teki monen tahon mielestä vasta, kun asia oli jo muutenkin edennyt ikään kuin ilman Suomea. Tällöinkin asia hoidettiin niin, että vanhat diplomaattisuhteet ainoastaan palautettiin eikä tarvinnut ottaa niin selkeää kantaa.
Nyt käynnissä oleva tilanne Gazassa on ylittänyt jo kauan sitten kaikki inhimilliset rajat ja jaksamisen. Ihmiset nääntyvät ravinnon ja veden puutteeseen. Sairaudet leviävät, eikä ihmisiä pystytä hoitamaan. Terveydenhuoltokapasiteetti on romahtanut jo kauan aikaa sitten eikä mitään materiaaleja ole. Samaan aikaan alueella on sotatoimia, joissa ihmisiä kuolee ja haavoittuu. Tilanne on siis monin osin epäinhimillinen ja julma. Yhtä lailla noita asioita on vierestä seuraaminen ja hiljainen hyväksyminen. Siinä on jopa jotain pahempaa, kun ympäristö katsoo, näkee pahuutta eikä puutu siihen. Pitäisi olla luonnollista yrittää auttaa nähdessään moista hätää, mutta nyt on enimmäkseen jääty katsomaan sivusta.
Suomen sisäpoliittisessa kentässä on erikoista se, että Palestiinan tunnustamisesta on tehty asia, johon on jonkinlainen moraalinen oikeutus valita mielipiteensä. Erityisesti kristillisdemokraattien kanta on hämmästyttävä. Empatiaa tai lämpöä ei ole kuulunut eikä näkynyt vaan sen sijaan kylmäkiskoisia ja vähätteleviä kommentteja on puoluejohdolta tullut. Heidän kantansahan on, että tunnustamista ei pidä tehdä. Myöntävät tai eivät, vaikuttavat taustalla uskonnolliset ja uskomuksiin perustuvat syyt. Tilaa ei tunnu olevan ihmisten kärsimyksen vähentämisellä tai poistamisella, joiden kuitenkin pitäisi olla aivan kristinuskon ydintoimintaa.
Sopiiko tällainen linja puoluetta äänestäville kansalaisille myös? Sitä on vaikea ymmärtää.
Toivon todella, että lähipäivät muuttavat poliittista tilannetta ja suhtautumista asiaan. Suomi oli jo mukana kannattamassa alustavaa suositusta tunnustamiseen ja todennäköisesti tämä johtaa joihinkin lisätoimiin asiassa. Mikä sitten niiden merkitys saatikka aikataulu on, jää nähtäväksi. Ihmiskunta on asiassa nyt sellaisten hirmutekojen keskellä, että historiassa moni tapahtuma kalpenee niiden rinnalla. Natsi-Saksan teot olivat hirvittäviä ja kaikki tietävät niiden jälkiselvittelyn laajuuden.
Miksi siis nyt kun tämä tapahtuu oikeasti parhaillaan, niin harva on yhtä huolissaan tästä kuin on ollut lukemastaan natseihin liittyvästä vanhasta historiasta. Tälle kuitenkin voimme vielä tehdä jotain.
Risto Helin
Vaasa