Adverbi on kieliopillinen määrite, joka ilmaisee aikaa, paikkaa, tapaa ja syytä. Suomen kieliopeissa adverbit määritellään taipumattomiksi tai vajaasti taipuviksi sanoiksi, Wikipediaa lainaten.
Leikillisesti ilmaisten, ihminenkin on laillaan taipumaton tai vajaasti taipuva.
Kielen oppiminen on yksi tärkeimmistä mahdollisuuksistamme ymmärtää itseämme ja toisiamme. Sillä on ratkaiseva merkitys persoonallisuutemme rakentumiselle temperamenttipiirteiden perustalle, joita on jokaisella ihmisellä yksilöllinen määrä kutakin.
On hyvä ymmärtää aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia syitä, lasten ja vanhempien keskinäistä kohtaamattomuutta – asioita ja tunteita, joita osapuolet eivät kykene sanoittamaan. Ikään kuin vajaasti taipuvaa tai taipumatonta ”adverbi-ihmisyyttään”.
Muistelen erästä keskusteluhetkeä äitini kanssa. Kerroin kaivanneeni häneltä sanoja ja tekoja, että olisi ilmaissut välittävänsä, johon hän totesi: ”Kuule, olen pyykännyt paskahousujasi, siinä on sinulle rakkautta riittävästi.”
Tajusin hieman myöhemmin kantaneeni lapsuuden illuusiota, jolle olin rakentanut toiveeni ja odotukseni. Se puhkesi ja myös vapautti.
Äitini oli ilmaissut mietteensä tavalla, jota piti luonnollisena – hän oli huolehtinut ja antanut elämälleni mahdollisuuden. Hänkin oli sidoksissa aikakautensa perheyhteisöön, siellä vallinneisiin elinolosuhteisiin ja kasvatuksellisiin tapoihin, pitänyt niitä ohjenuorana elämässään.
Eri sukupolvilla on toimintamallinsa, arvonsa ja arvomaailmansa. Henkilökohtaisen vastuun ottaminen ajatuksistaan ja olettamuksistaan on suotavaa, niiden kyseenalaistaminenkin, että ymmärtäisimme paremmin sukupolvien välisiä eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä, ja paneutuisimme syvällisemmin tapoihin, joita aikaan ja paikkaan sidoksissa olleet ja olevat yksilöt sekä yhteisöt edustavat.
Adverbi eli seikkasana ilmaisee myös varmuutta. Koen varmaksi edesmenneen äitini osoittaman rakkauden sekä rakkauteni ja kunnioitukseni häntä kohtaan.