Joka syksy juuri tähän aikaan päätän, että tästä joulusta tulee se vuosisadan joulu. Tämän vuoden joulu on täynnä iloa ja sen sisältö on lämmin ja rikas. Nyt on se hetki kun viimeistään olisi päätettävä, että antaisin muille mahdollisuuden kertoa millainen on heidän hyvä joulunsa.
Mistä aito joulu ja oikea joulumieli saadaan? Sitä me olemme miettineet joulusta toiseen. On tehty ja puurrettu ja sen tuloksena olisimme halunneet suuren tunteen. Kuitenkin meidän jokaisen rinnassa asuu myös yksinäisyys ja aina se tuplautuu juuri jouluna. Meille on syötetty suuri harha että toinen ihminen voisi täyttää sen suuren aukon sydämessämme. Kaipaamme täydellistä rakkautta mutta kun täyden rakkauden kaipuun voi täyttää vain Joulun ihme. Oikea Joulu onkin enemmän vastaanottamista kuin antamista.
Muistan lapsuudestani hetket joulukirkossa, jossa istuin äidin kriminkoipiturkkiin nojaten ja toivoin, että pappi tänä jouluna puhuisi lyhyemmin, ettei minun tarvitsisi leikkiä alttaritaulun Getsemanessa kaverin kanssa piilosta. Pappi kertoikin aika kiehtovia asioita. Ehkä ihan kaikkea en silloin ymmärtänyt, mutta nyt tajuan. Hän kertoi siitä Täydellisestä, joka antoi ainoan poikansa edestämme. Ja antoi hänet vaikka tiesi, että Hän joutuu kokemaan pakolaisuuden. Hän tuli torjutuksi ja pilkatuksi jopa omiensa joukossa. Joutui kärsimään kodittomana. Joutui tuomituksi aivan väärin perustein.
Sivusilmällä näin kuinka äiti pyyhki kyyneleitä. Kauhea hätä! Mitä nyt? Ei kai ne sappikivet taas. Katsoin jo niin tarkasti, että äitikin huomasi. Sitten hän otti mustasta napsahtavasta käsilaukustaan toisen nenäliinan ja sanoi minulle suunliikkeillään, ei hätää – höppänä.
Sitten lapsen mieli jo herpaantui ja piilosilla olo alttaritaululla voi alkaa. Aikani leikittyäni olin niin omissa maailmoissani, että kiljaisin: ”Matti mä näin Sut”! Havahduin siihen, että äidin vasta lypsyltä tullut vasen kämmen siirtyi suuni eteen. Isäkin äidin toisella puolen havahtui ja rapisutti taskustaan soikeita kirkkopastilleja.
Muistan kuinka äiti kertoi minulle kotimatkalla, että joulun lapsessa on lahja meille jokaiselle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onneksi pukki kävi eilen, että ehdin saada muitakin lahjoja.
Vanhat tutut joululaulut tuntuvat aina vaan yhtä lohduttavilta ja tuovat voimaa. Jostain syystä viime aikoina on tuntunut siltä, että ne samat laulut, jotka jaksoi ennen laulaa alusta loppuun, ovat vuosi vuodelta alkamassa yhä korkeammalta. Hautausmaan kynttilämeren keskellä jokainen kävijä näyttää niin pieneltä. Rauhallisten askelten äänettömyys aidan sisäpuolella huokuu kunnioitusta. Jouluna meissä kaikissa on jotain sellaista, joka muulloin ei toteudu. Pysähdytään tuntemattomienkin haudalla ja seistään siinä samanarvoisina. Kunnioitetaan kiireetöntä hiljaisuutta.
Jokainen kumartuu läheistensä haudalla. Tarttuu havunoksaan kuin käteen. Sytyttää kolme vuorokautta palavan kynttilän ja jälleen tarttuu havuun kuin toivottaen hyvää joulua.
Tärkeintä tänäkään jouluna ei ole oman onnen kerääminen, vaan kyyneleen pyyhkiminen toisen poskelta. Tämän asenteen myötä tulee elämään oikea joulu – sydämen joulu.
Raimo Vakkuri
Kirjoittaja on kouluttaja.