Suomen hyvinvointivaltio ei kaadu kerralla. Se murenee hiljalleen, rakenteiden sisäisestä ristiriidasta, poliittisesta pelkuruudesta ja moraalisesta välinpitämättömyydestä. Ja me katsomme vierestä, kun julkinen sektori kaivaa omaa kuoppaansa – vetäen mukanaan ay-liikkeen, päättäjät ja lopulta kansalaiset.
Tehyn puheenjohtajan palkka on noussut vuodesta 2017 yli 53 prosenttia. Samalla hoitajia irtisanotaan, terveyskeskuksia keskitetään ja palvelut karkaavat kauemmas kansalaisista. Onko tämä se tasa-arvo, jota ay-liike puolustaa? Onko tämä se solidaarisuus, jonka varaan hyvinvointivaltio rakennettiin?
Sote-uudistus, jonka piti pelastaa järjestelmä, on muuttunut hallinnolliseksi hirviöksi. Hyvinvointialueet velkaantuvat, palvelut pirstaloituvat ja hoitajapula pahenee. Rakenteet uudistettiin, mutta sisältö unohtui. Kansalainen jäi väliin – ja hoitoon pääsy on nyt arpapeliä.
Samaan aikaan mielenterveyden kriisi syvenee. Nuoret uupuvat, hoitojonot venyvät ja terapiatakuu on pelkkä paperi. Mielenterveysongelmat maksavat Suomelle yli 11 miljardia euroa vuodessa – mutta inhimillinen hinta on vielä suurempi. Kun mieli murtuu, ei auta enää mikään rakenne.
Poliittinen demokratia on irtautunut arjesta. Palkankorotukset tehdään kabineteissa, velkaa otetaan kuin huumeaddikti ja kansalainen jätetään maksajaksi. Ay-liike tukee järjestelmää, joka suosii johtajia mutta unohtaa hoitajat. Tämä ei ole enää hyvinvointia – tämä on järjestelmän sisäinen korruptio.
Hyvinvointivaltio rakennettiin 1960–1990-luvuilla työllä, yhteistyöllä ja yhteisellä visiolla. Nyky-Suomi elää sen perinnöllä – mutta kuluttaa sen loppuun. Meidän sukupolvemme ei enää rakenna, vaan ylläpitää illuusiota. Ja mikään ei riitä.
Jos haluamme pelastaa jotain, meidän on aloitettava rehellisyydestä. On myönnettävä, että nykyinen malli ei toimi. On uskallettava uudistaa rakenteet, sitoa palkkakehitys tuottavuuteen, investoida mielenterveyteen ja palauttaa demokratia kansalaisille. Muuten hyvinvointivaltio ei kaadu kerralla – se murenee hiljalleen, euro kerrallaan, mieli kerrallaan.
Jairi Palonen
Kokkola