Miksi pitkittää kärsimystä? kysyy Helena Koivusaari, joka on katsonut vierestä aviomiehensä kivuliasta kuolemaa. Koivusaaren mielestä eutanasian käyttäminen parantumattomasti sairaan kohdalla on armo eikä murha.
Jos tämä päättyy huonosti, lupaathan, ettei mun tarvitse kärsiä! 52-vuotias Jarmo Koivusaari pyytää vaimoltaan Helena Koivusaarelta.
– Lupasin miehelleni, etten anna hänen kärsiä. Päätin taistella sen puolesta kuin leijona.
Alkuvuodesta 2013 Jarmon vatsa tuli yhtäkkiä kipeäksi ja kuume nousi korkeaksi. Kokeet kertoivat, että urheilullinen ja perusterve mies oli sairastunut peräsuolisyöpään, joka oli levinnyt maksan jokaiseen lohkoon. Syöpä oli ärhäkkä, eikä sitä voitu leikata. Diagnoosin tullessa kunto oli tipahtanut eikä mies jaksanut kävellä postilaatikolle.
– Päätimme vaihtaa hänen ruokavaliotaan. Kokkasin kotona puhtaita ruokia, ja hän joi havupuu-uutejuomaa. Niiden ansiosta puolustusmekanismi vahvistui ja kunto parantui, joten hän pystyi ottamaan sytostaattihoitoja vastaan.
Kesäksi kunto oli kohonnut. Jarmo pyöräili Kyrkösjärven ympäri ja kaatoi kotipihasta puita.
– Hänen mielestään meidän on helpompi jatkaa, kun puut on kaadettu. Hän aavisti tulevan.
Syksyllä Jarmo istui omassa, mustassa isännäntuolissaan. Helena istui itkien lattialla. Sydän täynnä tuskaa hän painoi päänsä miehensä polveen.
– Ajattelimme aina, että lapset ensin ja sitten myöhemmin meidän oma elämä. Niinpä Jarmo siinä kehottikin jatkossa elämään tätä päivää eikä sitku-elämää.
Kotona elettiin hetki kerrallaan. Pelko, toivo, lääkkeet, puhdas ruokavalio ja hoidot rytmittivät päivän kulkua. Toivo paremmasta oli läsnä, mutta pelko otti lopulta vallan. Vuosi syöpädiagnoosin saamisesta vatsaontelo alkoi kerätä nestettä.
Kun Koivusaaret menivät seuraavan kerran sairaalaan kokeisiin, Jarmo jäi osastolle eikä koskaan palannut kotiin.
– Yhtenä yönä kipu yltyi. Jarmon silmät katsoivat mua ja oikein huusivat, että auta, mä oon kipeä. Hän oli selvästi tuskissaan. Saimme kipupumpun, jolla tuska helpotti hetkellisesti.
Sitten Helena kohtasi yhden elämänsä rankimmista hetkistä.
– Piti päättää, otetaanko Jarmolta letkut pois, koska mitään ei ollut enää tehtävissä. Oli järkyttävää tehdä päätös, että nesteytys lopetetaan. Halusin kuitenkin olla rakkaalleni armollinen enkä pitkittää hänen kärsimystään.
Viimeisten sairaalapäivien aikana Helena suunnitteli miehensä hautajaiset kertoillen niiden kulun musiikkeineen Jarmolle.
– Loppu oli raadollista. On kamala odottaa vieressä kuolemaa ja toivoa, että hän pääsee kärsimyksistä pois.
Kansalaisaloite eutanasian eli armokuoleman laillistamiseksi ylitti 50 000 allekirjoituksen rajapyykin Kansalaisaloite.fi-verkkopalvelussa. Aloitteen allekirjoittajat ehdottavat, että eduskunta aloittaa lainvalmistelutoimenpiteet eutanasialain säätämiseksi ja eutanasian laillistamiseksi. Eutanasialaki tarvitaan lisäämään elämän loppuajan vaihtoehto niille, jotka eivät saa sietämättömiin kärsimyksiinsä riittävää lievitystä hyvästäkään palliatiivisesta hoidosta.
Kohdattuaan kuolemansairaan läheisen kivun, on eutanasian eli armokuoleman mahdollistaminen tullut Helenalle tärkeäksi.
– Miksi hyvää elämää ei voi seurata hyvä kuolema? Tuntuu kuin kärsimysten jatkamiseen löytyisi perusteita, mutta ei arvokkaaseen kuolemaan. Jos mietin Jarmon poismenoa, sanon eutanasialle kyllä. Se on mielestäni armo eikä murha. Kun letkunesteytys ja -lääkitys lopetetaan, eikö sekin ole tavallaan eutanasiaa?
Teksti: Paula Myllykoski
Lue koko artikkeli 21.12.2016 ilmestyvästä Eparista tai näköislehdestä.