Päihteisiin kuolleiden päivää vietetään 5.11.2024. Suomessa on tilastojen mukaan noin 400 000 päihderiippuvuuteen sairastunutta ja määrä kasvaa nopeasti. Riippuvuussairaus on suurin ja merkittävin kansansairautemme. Määrät ovat suuria, mutta tosiasiassa luvut ovat paljon karummat.
Jokaisen päihderiippuvaisen ympärillä on noin viisi läheistä, joita sairaus koskettaa. Tuokin luku lienee hieman alakanttiin arvioitu. Kyse on sairaudesta, joka on sidottu häpeään. Matka on pitkä ja raskas. Epäonnistumisia, pettymyksiä, syyllisyyttä ja kipua. Kaikkea tätä monessa suhteessa ja kerroksessa.
Kun läheinen sairastuu päihderiippuvuuteen, myös läheiset sairastuvat. Jatkuva huoli ja pelko kuormittaa.
Salailu on raskasta ja avun saaminen tuntuu jopa mahdottomalta. Ei vähiten siitä syystä, että päihderiippuvuuteen tyypillisesti kuuluu asian kieltäminen. Kaiken tämän lisäksi kohdataan sosiaalista painetta ja stigmaa. Nisti, narkki, yhteiskuntaan kelpaamaton. Ensin katoavat omat arvot ja sitten ihmisarvo.
Mitä tekee läheinen? Hyvin usein anelee, pyytää, vaatii ja rukoilee. Kaikkea tätä yhtä aikaa ja erikseen. Jokainen kivi on käännettävä, joka numeroon soitettava ja jokaiseen oljenkorteen tartuttava.
Ensin annetaan rahaa, maksetaan velkoja, ostetaan ruokaa ja sitten jossain kohtaa, kun kaikki on tehty moneen kertaan, ymmärretään, ettei mikään riitä. Ei koskaan. Milloinkaan.
Päihteisiin kuolee tänäänkin jonkun lapsi, sisko, isä tai ystävä. Tunteet ovat täynnä ristiriitaa. Miksi meille? Miksi näin piti mennä? Miksi juuri sinä? Miksi en pystynyt tekemään mitään? Miksi?
Loputon määrä kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Pohjatonta surua, vihaa, riittämättömyyttä, epäonnistumisen tunnetta, epäoikeudenmukaisuutta ja toisaalta helpotusta. Nyt ei enää tarvitse taistella. Nyt se on ohi. Nyt ei tarvitse enää roikkua, puristaa ja vääntää, valehdella ja peittää.
On surullista, että päihderiippuvuutta ei vielä yleisesti tunnusteta sairautena. Kun stigma tällaisten asioiden ympäriltä vähenee, tilalle tulee ymmärrystä. Voiko olla raskaampaa kuin itse yrittää pysytellä väkisin kasassa ja kannatella? Kun läheinen kuolee päihteisiin, stigma jää elämään. Leima on lyöty myös läheisiin ja siitä on vaikea päästä kokonaan eroon.
Miten raskasta voikaan olla jatkuvan sosiaalisen paineen alla? Aina selittää, miettiä ja yrittää. Ja sitten kun kaikki loppuu, niin mitä jää jäljelle? Miljoonat kysymykset vailla vastausta sekä pohjaton tyhjyys ja suru. Sen kanssa on sitten elettävä ja tultava toimeen. Jaksettava kertoa yhä uudelleen ihmisille tarinaa läheisestä, jonka elämä päättyi liian lyhyeen. Niin kuin niin kovin monen muunkin.
Päihteisiin kuolleiden muistopäivä on merkityksellinen. Se pysäyttää miettimään elämää ja sen oikeudenmukaisuutta. Meillä kaikilla on oma tarina, olipa se sitten millainen tahansa.
Tänään pysähdyn ja annan ajatuksen sille, joka päihteeseen kuoli. Annan arvon elämälle, sille tarinalle, jota kirjoitit.
Tanja Aalto
hanketyöntekijä
läheis- ja vapaaehtoistyön kehittämishanke
KRIS Etelä-Pohjanmaa ry