Helsingin Sanomat ylisti VPS:n joukkuepeliä, kun se voitti viime hetken maalilla HIFK:n Helsingissä. Katsomossa oli paljon vaasalaisia, minäkin. Ottelu oli viihdyttävä ja jännittävä, jalkapalloilua parhaimmillaan.
VPS:n otteluun matkustanut huutosakki ansaitsee kiitoksen kannustushuudoistaan ja varsinkin fiksusta käyttäytymisestään.
HIFK:n trimmattu satapäinen kuoro mylvi kannustuksiaan ja loi peliin hienoa kansainvälistä tunnelmaa. Mutta miksi helsinkiläisten piti alentua huutelemaan tahdikkaasti rivouksia, joilla ei ole mitään tekemistä jalkapalloilun kanssa? Se ei ole hauskaa, ei miehekästä, vaan yksiselitteisesti typerää.
Hesarin hehkutus VPS:n pelin tehokkuudesta oli odottamatonta; ei ole tavallista että böndejengille ehdotetaan otsikossa aplodeja, kuten Hesari nyt teki. Eniten kehuttiin vaasalaisten pelin systemaattisuutta, pallo tuotiin ylös portaittain ja peli levitettiin muutamalla syötöllä laidasta laitaan. Juuri näin tehtiin.
Tilastonikkarien mukaan VPS:n syöttöprosentti on ollut liigan parasta ja palloa on hallittu eniten. En erikoisemmin rakasta näitä pallonhallintahöpinöitä; tärkeintä on pistää pallo pömpeliin. VPS on niin tehnyt, vaikka sillä on ollut vähiten laukauksia kohti maalia.
Jotain tilastot kuitenkin kertovat; Petri Vuorinen valmennusryhmineen on onnistunut kehittämään joukkueelle systemaattisen taktiikan, jolle Hesarissa nostetaan hattua aivan syystä.
Yksilöiden taidot yhdistyneinä yrittämiseen ja henkiseen vahvuuteen ratkaisevat pelit. Yksinäinen tähti ei ole kuitenkaan mitään ilman joukkuetovereita.
Hyvä joukkuehenki on avain menestykseen, sen puute, riidat, kateus ja kuppikuntaisuus tekevät mestariehdokkaasta putoajaehdokkaan. Esimerkkejä on paljon.
Kun katselin VPS:n varamiespelaajien keskinäistä iloista pallottelua ennen ottelua, se kertoi taidosta, hyvästä kaveruudesta ja joukkuehengestä. Jotkut nimekkäät vakiopelaajat verryttelivät tällä kertaa varamiehenä kentän laidalla koko ottelun ajan, valmiina astumaan tarpeen vaatiessa remmiin. Pelaajilta kierrätys vaatii henkistä kypsyyttä, jokainen haluaisi kentälle.
Oli hienoa, että voitonmaalin laukoi tyylikkäästi nuori Joonas Vahtera, jonka suvun jalkapallogeenit vievät Kotirannalle, sen 1950-luvun nappulajengiin, jossa nimi Vahtera oli laadun tunnus.
Me jalkapallointoilijat tiedämme miten tulisi pelata ja mikä meni missäkin matsissa vikaan. VPS sai kauden alkupuolella paljon herjakirjoituksia, ivaa ja synkeitä ennustuksia: Eiväthän ne osaa, viitsi eivätkä tajua. Taktiikka on väärä, se ja se juoksee kentällä kuin päätön kana, aivan turha mies.
Nykyjoukkue pelaa ajoittain suorastaan nautittavasti. Emme tiedä miten kauan voitot jatkuvat, häviöitäkin varmasti tulee. Häviöiden jälkeen paljastuu joukkueen henkinen kypsyys. Vee Pee Ässän todelliset kannattajat eivät ivaa joukkuetta tappion hetkellä, vaan kannustavat entistä enemmän.
Olen pahoillani, en pysty kirjoittamaan ”Vepsu.” Olen VPS:n vanhan liiton mies. Sitten kun KuPS on Kupsu, TPS on Tepsu ja RoPS on Ropsu, voin yrittää.
KARI UUSIKYLÄ