Vanhustenhoidon tilanne on noussut jälleen esiin traagisten kuolemantapausten myötä. Alzheimerin tautia sairastanut vanhus oli sidottu hoivakodissa tuoliin ja kuoli kuristumalla. Toinen vanhus menehtyi hälytettyään yöllä apua 11 kertaa saamatta vastausta. Tällaisia tapauksia ei saa tapahtua.
Laadukkaan hoivan ja palveluiden saatavuus ovat perusoikeuksia. Myös muistisairailla on itsemääräämisoikeus ja lainsäädännön puutteet on korjattava.
Perussuomalainen vastuuministeri Kaisa Juuso pahoitti mielensä omista tekosistaan paheksuessaan sitä, että hyvinvointialueet ovat joutuneet tinkimään hoitajamitoituksesta. Ministeri unohti, että istuva hallitus kevensi viime kaudella säätämäämme hoitajamitoitusta ja vei alueiden tähän osoitetut rahat. Kun valtio vie rahat, alueet joutuvat pakotettuina vähentämään henkilöstöä.
Henkilöstömitoitusta on kategorisesti laskettu riippumatta asukkaiden avun ja hoivan tarpeesta. Henkilökunnan puute ei saa oikeuttaa rajoitustoimenpiteiden käyttöön, kuten vartalon tai raajojen liikkumista rajoittavan välineen tai psyykelääkkeen käyttöön. Rajoitustoimien on aina perustuttava siihen, että ihminen on vaaraksi itselleen tai muille. Henkilökunnan vähäisyyden vuoksi käytetyillä rajoitustoimenpiteillä rikotaan haavoittuvassa asemassa olevien iäkkäiden perus- ja ihmisoikeuksia.
Onnettomuuksista ei pidä syyttää henkilöstöä. Mikäli henkilöstön vähimmäismitoituksella ei voida vastata asiakkaiden palveluntarpeisiin, mitoitus on silloin yksinkertaisesti liian pieni. Asian on nostanut esille myös eduskunnan apulaisoikeusasiamies.
Toisin kuin kehitysvammaisten tai mielenterveyskuntoutujien kohdalla, iäkkäiden hoivapalveluja koskien ei ole olemassa vastaavaa lainsäädäntöä itsemääräämisoikeuden edistämisestä ja rajoittamistoimien käyttämisestä. Kun lainsäädäntö puuttuu eikä yhtenäisiä ja turvallisia käytäntöjä ole, julkiset ja yksityiset hoivakodit luovat itse toimintatapansa haastaviin tilanteisiin ja iäkkäiden asukkaiden toiminnan rajoittamiseen. Tämä altistaa hoivapalvelujen asiakkaat liialliselle rajoittamiselle ja siitä syntyville vakaville vaaratilanteille, kuten on nähty. Selkeämpi lainsäädäntö lisäisi niin iäkkäiden hoivakotien asukkaiden kuin henkilökunnankin oikeusturvaa.
Hoivakotien asukkaista suurella osalla on muistisairaus. He ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, koska eivät itse pysty aina tunnistamaan oikeuksiensa loukkauksia. Kaikilla ei ole myöskään omaisia huolehtimassa oikeuksien toteutumisesta.
Myös palveluasumisen saatavuuden heikkeneminen uhkaa perusoikeutta riittäviin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin. Hoivapalveluita tarvitsevien iäkkäiden osuus kasvaa jatkuvasti. Vanhusasiavaltuutettu on saanut toistuvia yhteydenottoja vaikeuksista päästä asumispalveluihin. Kun ympärivuorokautisen hoidon paikkojen vähentyessä yhä huonokuntoisempia hoidetaan kotona, piilee tässäkin riski onnettomuuksille ja perusoikeusloukkauksille.
Ympärivuorokautisen hoivan paikkojen vähentäminen herättää suurta huolta. Paikkojen vähentyessä ja jakautuessa epätasaisesti suhteessa väestömäärään ihmiset voivat joutua hoitoon kauas kotoaan ja hoidon saamisessa omalla äidinkielellä on ajoittain puutteita. Samalla omaisten mahdollisuus vierailla vaikeutuu ja jotkut eivät pääse vierailemaan rakkaansa luona lainkaan.
On kysyttävä, miten perhe-elämän suoja toteutuu tällaisissa tapauksissa. Suomessa ei ole tarpeeksi laintulkintaa tai linjauksia siitä, mitä välimatkaa pidetään kohtuullisena.
Moni jakaa ministerin turhautumisen, jonka tulisi somekirjoittelun sijaan käyttää lainsäädännön keinoja asian ratkaisemiseksi.