Media kertoo säännöllisesti, että huumekuolemat ovat vakava ongelma Suomessa – ja niinhän ne ovat. Viime vuonna kuulin äidin tarinan pojastaan, joka menehtyi parikymppisenä päihteiden yhteisvaikutuksen aiheuttamaan hengityslamaan. Kyyneleitä pidätellen pohdin, miten voisin varjella omia lapsiani joutumasta samaan tilanteeseen. Miten voisin suojella itseäni kokemasta samaa surua?
Pitkään päihdetyössä mukana olleena ymmärrän kuitenkin, etten voi loputtomasti ohjata ja suojella lapsiani. Voin keskustella, tarjota oikeaa tietoa ja pyrkiä siihen, etten luo heille ennakkoluuloja sairastuneita ihmisiä kohtaan.
Todella monet 1970–1990-luvuilla syntyneet muistavat lapsuudestaan kavereita, joilla oli haasteita koulussa, huolia kotona ja vaihtuvia kaveriporukoita. Monet näistä lapsuuden ystävistä ovat enää muistoja mielessämme. He nousevat esiin kahvipöytäkeskusteluissa, kun puhutaan päihteiden käytöstä.
Päihteisiin liittyvä stigma tappaa ennen päihteitä. Kun ihminen leimataan, hän ei hae apua. Kun omaiset häpeävät, he jäävät yksin surunsa kanssa. Päihderiippuvuus pitäisi nähdä sairautena – ei ihmisen epäonnistumisena tai heikkoutena.
4. marraskuuta vietettiin eri puolilla Suomea päihteisiin kuolleiden muistotilaisuuksia. Päihteisiin kuolleiden muistopäivä ei ole vain surua varten – se on muistutus siitä, että jokainen tilastomerkintä oli jonkun rakas.