Vieno Nykäsestä tuntui hienolta, kun hänen 18-vuotias poikansa Matti hyppäsi Oslossa maailmanmestariksi.
Elettiin vuotta 1982. Äiti kommentoi Ilkan haastattelussa tuoreeltaan, että tunne on ihan mahtava, kun näkee pojan onnistuvan yli odotusten.
Häntä oli pelottanut pojan puolesta. Äidin ainoa toive oli, että Matti tulisi hyppyrimäestä hernerokkasumussa ehjänä alas. Vaarallinen harrastus sai äidin usein pelkäämään ikäviä loukkaantumisia.
Sitäkin hän pelkäsi, että Matti yrittäisi liikaa.
Äiti kuvaili poikaansa aika vilkkaaksi, mutta usein omissa oloissaan viipyileväksi. Matista oli pelkkää hyvää sanottavana. Äiti oli varma, ettei poika ylpisty myöskään mestaruudestaan.
Haastattelun viimeisistä lauseista lukee nyt jälkiviisaana alun Matti Nykäsen elämän tragedialle.
Maailmanmestari kertoi kotijoukoilleen olevansa hermostunut ympärillä pörisevään lehtiväkeen. Hän oli lähdössä juhlimaan, kuten muutkin.
Matti Nykänen on pysynyt otsikoissa, vaikka mäkihyppyura on päättynyt vuosia sitten. Maanantaina Yle esittää miehen elämästä dokumentin. Matti Nykänen omin sanoin.
Omin sanoin kerrottuna maailman parhaan mäkihyppääjän tarina ei taida olla kuitenkaan varsinainen selviytymistarina.
Kansainvälisen suosion huimista sfääreistä juoppouteen, rahapulaan, väkivaltaan ja vankilaan ajautunut mies on surkea esimerkki henkisen huollon ja valmennuksen puuttumisesta huippu-urheilussamme.
Nuorelle pojalle iski paniikki julkisuuden valokeilassa. Sellaiseen ei kukaan ollut häntä valmentanut. Jyväskylän Kangaslammentieltä lähti maailmalle ja omille poluilleen arka poika. Hän olisi tarvinnut vielä äitiä tai isää kilvekseen pahaa maailmaa vastaan.
Sarajevon olympialaiset 1984 toivat Nykäsen kaulaan kulta- ja hopeamitalit. Ihmemies Suomesta oli löytynyt.
Nykänen toteaa dokumentissa, että vaikka ympärillä pyörii miljoona ihmistä, tulee jumalaton yksinäisyyden tunne.
On surullista, että mies muistaa elämänsä huippuhetkestä vieläkin päällimmäisenä yksinäisyyden.
Mika Myllylän kuolema viisi vuotta sitten havahdutti urheiluliitot pohtimaan urheilijoiden henkistä huoltoa. Huippu-uran jälkeen arki sujuu harvoin ongelmitta.
Kansallisia urheilusankareita palvotaan. Tilaisuuden tullen heidät perheineen ja läheisineen myös julkisuudessa revitään. Nykänen ja Myllylä eivät ole ainoita, joista julkisuuden doping on tehnyt siipirikkoja.
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus Kihu on rakentanut kaavion urheilijan polulle. Tulevaisuuden ja siviilielämän suunnittelu huippu-uran jälkeen on kuitattu kaaviossa melko vähällä.
Mäkihyppääjien polulla on sentään maininta huippu-urheilun lieveilmiöiden hallitsemisesta.
Olisiko yksinäisyys se ongelma, johon urheilijoiden kanssaihmisten ja valmentajien pitäisi tarttua. Tai ainakin tunnistaa se.
Herkkyys lasketaan urheilijan vahvuudeksi. Herkkyys tekee hänestä myös hauraan. Jos urheilija on yksinäinen menestyksen hetkellä, kuinka paljon yksinäisempi hän on epäonnistumisten jälkeen?
Nykänen ei ole kuollut. Hän elää. Hänen kanssaan voisivat olla tekemisissä vielä muutkin kuin poliisi ja toimittajat.
MAIJU LEMETTINEN