Olen viime aikoina seurannut erittäin tarkasti kahta ääripään juttua; urheilun valoa ja pimeyttä: legendaarista Tour de Francea ja Venäjän valtiojohtoista, systemaattista doping-rikosta.
Ranskan ympäriajon tarunhohtoisilla etapeilla syntyy legendoja, tarinoita ja voittajia, jotka elävät ikuisesti ja joista monet sukupolvet puhuvat. Ympäriajossa mennään lähes kolme viikkoa inhimillisen suorituskyvyn ylärajoilla ja suurimman osan ajasta jopa reilusti sen yli. Hienointa urheiludraamaa, jota maailmanlaajuinen yleisö seuraa todella kosketusetäisyydeltä niin televisiosta kuin varsinkin paikan päällä.
Dopingissa taas syntyy synkkiä tarinoita, valheita, selittelyä, häviäjiä ja kuolemaa. Hetkellistä ja valheellista voiton huumaa, joka varjostaa urheilijan jokaista päivää. Jopa valtioiden välistä kylmää sotaa. Likaista bisnestä, joka vie meidät pois kaikista urheilun arvoista.
Pakostakin mieleen hiipii ajatus, onko näillä kahdella tapauksella kuitenkin jokin yhteinen tekijä ja nimittäjä? Mitä jos? Miksi?
Vastaus on yksinkertainen: on. Molemmissa asioissa tavoitellaan samaa asiaa: voittamista. Sitä ikuista sankaruutta, joka ei häviä koskaan. Melkein taianomaista olotilaa, johon urheilija ja tässä tapauksessa jopa valtio, on valmis uhraamaan kaiken välittämättä urheilijan terveydestä, ihmissuhteista ja jopa valmis järkyttämään valtioiden välistä tasapainoa.
Olen ollut urheilun kanssa tekemisessä lähes koko elämäni ajan ja olen varmasti yksi monista, jolta kysytään, olenko ollut tai onko minulle tarjottu tai olenko jopa käyttänyt kiellettyjä aineita. Vastaus on tietysti isoilla kirjaimilla, ei ja ihmettelyä, että minäkö…
Rehellisesti voin sanoa, että olen kuullut epämääräisiä tarinoita pillereistä, joita on annettu pelaajille ilman selityksiä. Pillereitä, jotka ovat vieneet ajantajun pois ja vain auttaneet turtana pelaamaan jälleen yhden illan. Piikkejä, jotka ovat parantaneet vammoja tunneissa, kun diagnoosit olivat viikkoja sairastuvalla.
Nyt täytyy tehdä kaksi asiaa selväksi. Oma kantani dopingiin on ehdottomasti jyrkkä, ei. Toinen kylmä fakta on, että piikki tai pilleri ei itsessään tee voittajaa, vaan se voi antaa urheilijalle mahdollisuuden kestää kipua, mahdollisuuden palautua kivusta ja harjoittelusta fysiologisesti mahdottomassa ajassa ja taas kestää seuraava päivänä sitä yli-inhimillistä kipua ja äärirajoille menoa, jota harjoitteleminen vaatii päivästä toiseen.
Toisaalta yksi annos voi tehdä sen, että ei ikinä pysty nauttimaan voiton jälkeen siitä tunteesta terveenä. Mutta niin kuin olen monesti todennut, urheilu on riskien ottamista. Valitettavasti.
Yksilön oma valinta käyttääkö, vai ei ja minkälaisilla seurauksilla, on jokaisen oma valinta. Valtion järjestelmällistä ohjelmaa on ensi kuulemalta vaikeampi käsittää ja ymmärtää. Tai toisaalta, kollektiivi antaa suojaa ja salaisuuden ryhmävoimaa ja illuusion, että eihän meidän oma valtio haluasi pahaa meille omille kansalaisille.
Iso kysymys tässä koko asiassa on, pakottiko valtio ottamaan cocktaileja antamatta muita vaihtoehtoja vai antoiko valtio vain mahdollisuuden turvallisessa ympäristössä tavoittaa oma, tässä tapauksessa, valheellinen potentiaalinsa yhteisen hyvän nimissä. Niinpä…
Simo Valakari
Kirjoittaja on SJK:n päävalmentaja.