Uuden urheiluministeri Poutalan ja vetäytyneen OK-johtaja Heikkisen urheiluruutuhaastattelu pakottivat tarttumaan kynään. Taustana on lisäksi muutamat puheluni kinkeripiirin ulkopuolelle heti OK-kokouksen jälkeen. Mikä on avainasia, jotta saataisiin jatkossakin mitaleita olympiakisoista.
Koska huippu-urheilun valmennusjärjestelmä toimi sotien jälkeen parhaiten? Vastaus: Jukka Uunilan aikana. Hänellä oli valmennuspäällikkönä legendaarinen Kalevi Tuominen. Kallu oli kertonut 90-vuotispäivänään, miten homma toimi.
Kallu piti kuukausittain palaverin olympialajien valmennusvastaavien kanssa läpikäyden valmennustilanteen. Jos lisätoimia tarvittiin, niistä sovittiin. Kaksi kertaa vuodessa pidettiin Ellivuoressa parin päivän seminaari, jossa suunniteltiin tulevaa. Toimintatapa ruokki myös lajien välistä valmennustiedon vaihtoa. Uunilan tuntien hän oli koko ajan iholla, missä mennään tukien Kallun toimintaa.
Esimerkki: Mietaa kertoi pari vuotta sitten Kuortaneen Urheiluopiston kahden ensimmäisen johtajan (Uunila. Lähdesmäki) muistoseminaarissa, miten 70-luvulla syksyllä Lapissa kovan lumentulon takia ladut olivat olleet huonossa kunnossa, kun ei ollut kunnon kelkkaa käytettävissä. Mietaa soitti Uunilalle valittaen tilanteesta. ”Pitääs harjootella, mutta ei se nyt toimi”. Uunila oli kertonut ottavansa selvää. Pian oli tuliterä kelkka latuja avaamassa.
Näin toimi olympiakomitean valmennusjohtaminen noina kultaisina aikoina. Lajiliittojen valmennusjohdon vastuulla oli operatiivinen huippuvalmennuksen johtaminen. Siellä lajikohtaisen valmentamisen huipputieto tulee ollakin. Olympiakomitean valmennuspäällikkö tarvittaessa lisäbuustasi liittoja, jos Uunilan kanssa buustaustarve tunnistettiin. Pääsihteeri Kosti Rasinperä hoiti ulkomaat Uunilan kielitaidottomuudesta johtuen. Yksinkertaista ja tehokasta.
Mistä meille uudet Uunila ja Kallu? Ei niitä ole eikä tule. On keksittävä uudet eväät.
Yhden asian Uunilan malli meille kertoo. Malli on toteutettavissa tänäkin päivänä. Olympiahuippuvalmennuksen johtaminen pitää erottaa kaikesta muusta urheilutoiminnasta. Kaikesta. Miten se organisoidaan, edellyttää nykyisen olympiakomitean räjäyttämistä kahtia. En sano siitä enempää.
Yllä mainittu ”Uunilan malli” oli mahdollista vain, koska hän oli urheilujohtajana ensimmäinen vertaistensa joukossa. Pieni henkilöhistoria on paikallaan.
Ensimmäiset johtajakannuksensa Uunila ansaitsi joukkueenjohtajana Lapin sodassa. Saksalaiset osuivat komppanianpäällikköön kuolettavasti, kun joukkueenjohtajat olivat palaveeraamassa päällikkönsä kanssa. Piti saada tilapäinen komppanianpäällikkö. Joukkueenjohtajavänrikit päättivät, että Uunila ottaa komppanian johdettavakseen.
Varsinaisen urheilijärjestelmämme ruohonjuuritason opiskelunsa Uunila suoritti toimiessaan koko 50-luvun Kuortaneen Urheiluopiston ensimmäisenä johtajana. Koko tuon ajan hän toimi Kuortaneen Kunnon eri tehtävissä. Olen lukenut tuon ajan kaikki seuran johtokunnan pöytäkirjat. Uunila oli aina ja kaikessa mukana yhtenä toimeenpanevana voimana, kun jotakin päätettiin laittaa toimeksi.
Jo kolmikymppisenä Uunila oli Suomen Urheiluliiton (SUL) johtokunnassa ja toimi yleisurheilumaajoukkueiden johtajana. Nelikymppisenä hän siirtyi yrityselämän palvelukseen. Urheilua hän ei jättänyt. Vuosikymmen SUL:n puheenjohtajana nostaen lajin sotien väliseen kukoistukseen Lydiardeineen kaikkineen 60- ja 70-lukujen vaihteessa. Näkemystä ja kokemusta oli. Viisikymppisenä oli aika siirtyä Suomen Valtakunnan Urheiluliiton (SVUL) puheenjohtajaksi. Näin Suomi-urheilu oli hänelle tuttu ruohonjuuritasosta huipulle. Uunila päätti urheilujohtajauransa Suomen Olympiakomitean puheenjohtajana ”täysin palvelleena”. Hän oli suvereeni johtaja kaikilla urheilun mittareilla.
Vastaavaa urheilun johtajapersoonaa ei voi enää edes kasvaa, sillä SVUL:n konkurssia seurannut urheilun rakennemuutos romutti valmennusjärjestelmämme. SVUL:n kaikille lajeille yhteinen koulutusjärjestelmä takasi, että seuravalmentajatasolta nousi tasaiseen tahtiin osaavia valmentajia. SVUL -järjestön johtamisjärjestelmä kouli seuratasolta parhaat järjestöihmiset ensin piiritasolle, sitten lajiliittojen kautta jopa keskusjärjestön vastuupaikoille. Kaikilla näillä tasoilla äänestettiin, kenellä on osaamista nousta vaativampiin tehtäviin.
Nykyinen Olympiakomitean vaalijärjestelmä on irvikuva yllä mainitusta prosessista. Olympiakomitean jäsenjärjestöt valitsevat mies ja ääni -periaatteella puheenjohtajan. Sillä ei ole väliä, onko ehdokkaalla läpileikkaavaa tuntemusta suomalaisesta urheilukentästä. Poliitikot ja urheilun muut helppoheikit ovat näin sekavassa järjestelmässä osoitettu liian vaativan tehtävän eteen, johtamaan urheilijan tietä olympiavoittoon. Siksi meillä ei ole kasvanut kolmeenkymmeneen vuoteen mitat täyttäviä urheilujohtajia, Kalervo Kummolaa lukuun ottamatta. Ei hyvä.
Pertti Peltokangas
SUL:n hallituksen jäsen 1990–97
Kuortane