Sanomalehti Ilkan toimituspäällikkö Martti Kaakinen riensi itse etulinjaan, kun tieto patruunatehtaan räjähdyksestä kiiri toimitukseen 13.4.1976. Konkaritoimittaja välitti lukijoilleen murheen päivän tunnelmat tapahtumapaikalta.
– Se ei ollut mikään yksinäinen jysäys. Valtava räjähdys tuli kuin nopeasti rätisevänä sarjana. Seisoin tässä huoltamoni edustalla ja näin, kuinka mustan savun mukana lataamon katto lensi kymmenien metrien korkeuteen. Ilma oli täynnä jyrinää, lenteleviä pirstaleita, savua ja aivan takanani huoltamorakennuksen särkyvien lasien helinää. Hyppäsin puhelimeen, väänsin numerot 005 ja huusin: patruunatehdas räjähti. Katastrofihälytys.
Autohuoltamon johtaja Matti Latomäki kuvaa tunnelmiaan räjähdyksen hetkellä.
– Kesti piinallisen kauan ennen kuin jotakin alkoi tapahtua. Siinä ehti jo ajatella, että maaseudun pelastuspalveluasiat eivät ole kunnossa. Pitkän odotuksen jälkeen alkoivat ambulanssien pillit ulista. Sitä on kestänyt tässä jo pitkän aikaa.
Lapualla ovat liput puolitangossa.
On aurinkoinen huhtikuun aamu.
Patruunatehtaan lataamon raunioilla työskentelee kypäräpäisiä pelastusmiehiä. Nostokraana kitisee. Se siirtelee palkkeja, kivenjärkäleitä, lautaseinän kappaleita. Räjähdyksen silpomia onnettomuuden uhreja raivataan esiin. Harvat elossaolevat on kuljetettu sairaaloihin.
Kukaan ei näytä tajuavan tuhon suuruutta. Puhutaan kymmenestä ja viidestätoista kuolleesta. Kukaan ei vielä aavista, että Lapuan turman päivä vaatii 40 uhria. Ja minkälaisia uhreja. Suurin osa nuoria, elämänsä toivorikkainta aikaa eläviä perheenäitejä, 30–40-vuotiaita naisia.
Nyt juoksee kadun reunalla poika yllään lämpöpuvun takki. Kukaan ei osaa sanoa pojalle, missä äiti on. Ehkä raunioissa. Sairaalassa. Tänä murheen päivänä on vaikea tajuta mitään. Kaikki on tullut liian äkkiä. Varoittamatta. Ihminen ei ole vielä ehtinyt reagoida tuhon koko kauheuteen.
Poliisit ovat sulkeneet patruunatehtaan ohi johtavan tien liikenteeltä. Vain ambulanssit ja poliisiautot jatkavat edestakaista ajoaan. Patruunatehtaan verkkoaidan taa on pysäytetty monilukuinen katsojien joukko, jonka silmissä on mykkä, tuhoa aavisteleva kauhu.
– Kaikki pois tältä alueelta alikulkukäytävän taa. Räjähdysvaara on vielä ilmeinen.
Kello on 9.40. Poliisin kovaääniskuulutus saa katsojat liikkeelle. Poliisi kohottaa kätensä, kun aiomme räjähdysalueelle.
– Ei tästä.
– Ollaan sanomalehdestä.
– Ei auta. Siellä raivataan vainajia raunioista. Sinne ei ole sivullisten tarvis mennä. Ei edes lehdistön. Sanotaan, että siellä on vielä räjähdysvaara.
Asiallinen keski-ikäinen konstaapeli on selvästi järkyttynyt. Tehtävänsä hän hoitaa varmaotteisesti. Läpikulkulupaa emme saa.
Paukun ympäristö on kuin korttelipommin jäljiltä. Lataamo on soraläjänä. Ympäristön talot tuijottavat lasittomina. Repaleiset ikkunaverhot heiluvat tuulessa.
Tekstiilikaupan myymäläpöydän yllä heilahtelee keltainen lasten t-paita. Ovelle on lyöty poikittain laudat ristiin. Pahvilaatassa lukee: liike suljettu räjähdyksen takia.
Omistajarouva seisoo vetoisessa liikkeessään.
– Asumme tässä yläkerrassa. Avaamme liikkeen kello 8.30. Tänä aamuna jäi avaamatta. Ikkunat tulivat sisään niin asunnossa kuin liikkeessäkin. Kaikki oli yhtä kaaosta. Nyt täytyy vain odottaa lasittajia. Näin suuret akkunat on tuotava Seinäjoelta. Se voi kestää tänään. Voi tätä murheen päivää.
Olen aamukahvipöydässä ihmetellyt hieman ennen kello kahdeksaa tapahtunutta lasien helinää ja täräystä. Saman ovat kokeneet muutkin kerrostalojen asukkaat Seinäjoella. Jyräyksen kaiku on havaittu myös muissa naapurikunnissa. Tuota jyräystä seurasi katastrofihälytys.
Ambulanssit ulvovat Seinäjoen-Lapuan tiellä. Niillä on kiire. Keskussairaalaan tuodaan loukkaantuneita ja kuolevia.
Huhtikuinen päivä hehkuu kauneimmillaan. Pelastushenkilöstö työskentelee korkeapaineella. Lapuan suuren surun päivä on alkanut. Se on tehnyt ihmisen mykäksi. Hän ei osaa kysyä kuin yhtä: miksi?
JARI KARJANMAA