Kun satojen kilometrien päässä asuva kirjailija-kaverini oli saanut Alzheimerin tauti -diagnoosin, hän alkoi puhutella sairauttaan Herra Alzheimeriksi ja laski leikkiä tämän aiheuttamista kommelluksista elämässään. Rivien välistä olin silti aistivinani myös ahdistuneisuutta ja alakuloa, ja kerran hän mainitsikin siitä.
Kirjoittaminen, joka oli vuosikymmeniä ollut hänelle mieluinen työ, lakkasi sujumasta. Romaanien lukemisestakin oli pahoilla mielin luovuttava, ja tuttuun lukupiiriin osallistumisesta.
Tahtomattanikin aloin etsiä hänen kirjeistään viitteitä siitä, mistä hän oli kirjeittemme välissä joutunut luopumaan. Kerran hän oli hätääntynyt, kun oli unohtanut, miten kirjoittaessa saisi näkyviin isot kirjaimet.
Ajokortin menettäminen supisti elinpiiriä; asioilla ja ystävien luona käynnit vaikeutuivat. Yhä useammin oli pysyttävä neljän seinän sisällä katselemassa ikkunasta lintujen ja jänisten puuhia. Onneksi erilaisia avustajia kävi monta kertaa päivässä helpottamassa arjen askareissa ja juttuseuran kaipuussa.
Olemme olleet kavereita vuosikymmenet, mutta viime vuosina emme enää ole tavanneet, vaan olemme pitäneet yhteyttä perinteisillä kirjeillä. Päätimme säilyttää sen tutun tavan silloinkin, kun sähköposti yleistyi.
Hän oli kirjailijana taitava ja monipuolinen ja se näkyi myös kirjeissä. Usein ne muistuttivat kaunokirjallisuutta: värikästä ja elävää tarinaa elämästä tai hänen lapsena kuulemiaan, vanhojen tätien muisteluita ajoista ennen meidän syntymäämme. Vaihdoimme paljon ajatuksia myös kirjoittamisesta ja kirjoista. Oli virkistävää saada lukemastaan teoksesta toisen, hyvin erilaisen ihmisen näkemys, ja peilata sitä omaansa. Joskus tuli tunne, että olimme lukeneet eri kirjan. Aika usein ihmiset muutenkin kokevat lukemansa toisistaan poikkeavasti. Myös nekin kriitikot, jotka edes pyrkivät objektiivisuuteen.
Kusti polkee yhä satojen kilometrien matkan ja tipauttaa postilaatikkooni tutulla käsialalla kirjoitetun kuoren. Tosin kaunis käsiala on alkanut muuttua hivenen horjuvaksi. Ja kirjeet ovat lyhentyneet.
Osan sanoista korvaavat värikkäät kuvat, joita lähettäjä on liimannut liuskojen koristeeksi. Ne kertovat omaa tarinaansa, erityisesti rakkaudesta luontoon. Vielä kesällä kaverini vaali kukkia pihamaallaan, eikä suuttunut jänikselle, joka oli käynyt popsimassa aukon kukkapenkkiin.
Alkaa näyttää siltä, että yhteisiä muistoja meillä ei enää juuri ole. 80- ja 90- luvuilla kuljimme yhteisillä kirjallisuus- ja kulttuurimatkoilla kotimaan lisäksi muun muassa Ruotsissa, Norjassa, Irlannissa, Unkarissa, Baltian maissa ja Tverin Karjalassa. Olen niistä muistoista hyvilläni ja lohduttaudun sillä, ettei hän kärsi omiensa kadottamisesta. Enää hetkeen hän ei ole maininnut Herra Alzheimeriakaan.
Muistisairaudet koskettavat niihin sairastuvia, mutta lopulta vieläkin kipeämmin sairastuneiden läheisiä, heitä, jotka joutuvat päivittäin vierestä seuraamaan, miten tuttuakin tutumpi ihminen muuttuu käytökseltään ja puheiltaan ja liukuu vääjäämättömästi saavuttamattomiin.Yhdessä eletyn elämän muistot kuitenkin jäävät.
Mirja Kuivaniemi
Kirjoittaja on seinäjokelainen kirjailija.