Erilaisista ongelmista puhuttaessa vilahtelee sana ’tabu’. Sehän tarkoittaa aihetta, josta ei saisi puhua tai josta puhumista pidetään sopimattomana tai pelottavana. Ajan myötä tilanteet muuttuvat – ja yleensä parempaa suuntaan – kun aiemmin aroista asioista uskalletaan puhua ääneen. Näinhän on käynyt mm. seksuaaliselle häirinnälle ja rasismille
Avointa keskustelua käydään suhteellisen avoimesti myös erilaisesta kiusaamisesta, tosin usein vasta vuosienin ”miettimisen” jälkeen.
Kiusaamiselle merkittävintä on ns. henkinen väkivalta, vaikka se pitkittyessään joskus johtaa myös fyysiseen väkivaltaan. Surullista asiassa on se, että vasta silloin se yleensä tulee ulkopuolisten tietoon ja saa ”ansaitsemaansa” huomiota.
Mitä on henkinen väkivalta? Yksi lukemani määritelmä kuuluu: ”Se on kaikenlaista manipulointia, alistamista, uhkailua, pelon lietsontaa, hylkäämistä, torjuntaa, sääntöjä, kyttäämistä ja kontrollointia”. Esimerkiksi pelon lietsontaa voi olla pikkulapsen varoittelu siitä, että jos et tee näin, joulupukki ei tuo lahjoja. Teiniä taas voidaan pelotella viikonlopun kotiarestilla, jos kokeesta ei tule vähintään tätä arvosanaa.
Hylkäämisestä voidaan puhua, kun vastapuoli mitätöidään. Näin käy, jos hänelle ei esimerkiksi ilmoiteta tapaamisen peruuntumisesta tai siitä myöhästymisestä. Väkivaltaan voidaan siis syyllistyä tekemättä mitään!
Manipulointi on ehkä vaikeasti määritettävä rikostyyppi. Itse ymmärrän sen kaikeksi sellaiseksi toiminnaksi, jossa kohteeksi joutuneen mieltä ja tasapainoista ajattelua tietoisesti ja usein pitkäkestoisesti tavalla tai toisella haitataan, minkä seurauksena hän alkaa toimia tekijän toiveiden mukaisesti ja ajan kuluessa tekee sen näennäisesti omasta tahdostaan.
Onko henkinen väkivalta tabu? Kahvipöydässä voidaan kyllä puhua tuntemattomalta tulleesta nyrkiniskusta grillijonossa, mutta uskalletaanko ottaa esiin työpaikalla, lähisukulaisten välillä tai kotona esiintyvä henkinen väkivalta?
Henkiseen väkivaltaan liittyy uhrin kannalta monenlaisia haasteita. Sen tarkka määrittely on vaikeaa, sen vakavuusaste riippuu uhrin ominaisuuksista, vaikutukset saattavat ilmaantua vasta 10 tai 20 vuoden jälkeen, kun uhri pitkään häpeää asiaa ja syyttää siitä itseään. Omista mielensä ongelmista kärsivä väkivallan tekijä ei välttämättä ymmärrä, kuinka vakavaan rikokseen hän sitä tehdessään syyllistyy, ja mitkä sen seuraukset – mahdollisesti vielä seuraavassakin sukupolvessa – voivat olla. Näin ollen nollatoleranssi olisi luonnollisesti varminta. Aivan samoin kuin varkaalle, joka tekoon valmistautuessaan miettii, onkohan kyseessä varkaus vai näpistys.
Avun todellisen tarpeen vihdoin todettuaan uhri hakee ehkä aluksi sovittelua tekijältä, mutta koska ei sitä todennäköisesti saa, hän joutuu sen jälkeen miettimään, ottaako yhteyttä psykologiin, poliisiin vai juristiin. Kuka on alan asiantuntija vai onko sellaista olemassakaan? Mistä tietoa aiheesta saa?
Lisääntyvät mielenterveysongelmat ovat kasvava ilmiö yhteiskunnassa. Kukaan ei kärsi niistä syntyessään, eivätkä ne siirry tartunnassa, vaikka käsienpesu joskus unohtuisikin.
Syynä voivat olla elämän ”normaalit” vastoinkäymiset, kuten ylitsepääsemättömät talousongelmat, oma tai läheisen vakava sairastuminen tai kuolema. Niistäkin on ”lupa” masentua, mutta niistä selviämistä helpottanee ymmärrys siitä, ettei niitä tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, vaan voi ajatella, että näin olisi voinut tapahtua kenelle tahansa.
Henkinen kaltoin kohtelu on sen sijaan aina kohdistettu uhrille ja vain hänelle. Sitä voi olla mahdotonta hyväksyä ja antaa anteeksi – varsinkin kun sitä yleensä ei pyydetä, mikä voi johtaa pysyviin mielenterveyden häiriöihin.
Yksilön lisäksi kyse on myös yhteiskunnasta. Talous- ja henkilöstöongelmissa terveydenhoito riutuu jo nyt, eikä todellakaan kaipaa yhtään lisäasiakasta pitkäksi venähtäneen jonon jatkoksi.
Markku Hankanen
harrastajapsykologi
Seinäjoki