"Heippa äiti, nyt mä meen", huik­ka­si 7-vuo­tias Lauri, eikä pa­lan­nut enää koskaan – Lap­sen­sa me­net­tä­nyt äiti on ope­tel­lut elämään sovussa surunsa kanssa

Ekaluokkalaisen Laurin ensimmäiset koulukuvat jäivät hänen viimeisikseen. –Koulukuvaaja toimitti kuvat kotiovelle osanottojen kera. En koskaan unohda sitä, äiti Anne-Maria Jaskari kertoo.

Kuva: Sarlotta Grönstrand

Marraskuun ensimmäisen päivän iltana vuonna 2011 oli sysipimeää.

Hämärä tuntui laskeutuneen varhain, sillä kellot oli vastikään siirretty talviaikaan.

Kuortanelainen perheenäiti Anne-Maria Jaskari odotti seitsemänvuotiasta Lauri-poikaansa kotiin. Lauri oli lähtenyt kävellen naapuriin leikkimään serkkujensa kanssa.

– Soitin naapuriin ja pyysin heitä lähettämään pojan kotimatkalle. Kun he sanoivat pojan lähteneen jo yli puoli tuntia sitten, huolestuimme ja lähdimme porukalla etsimään, Jaskari kertoo.

Lauri löytyi hukkuneena kotipihansa tekolammesta. Otsan osumajäljen perusteella hän oli kaatunut veteen ja lyönyt päänsä.

Laurin setä nosti pojan lammesta. Äiti yritti elvyttää. Ambulanssi saapui.

Mitään ei ollut enää tehtävissä.

Mieli suojaa surevaa

Kohtalokasta iltaa seurasivat kauniit hautajaiset. Joulu tuli ja meni.

Jaskari suoriutui lapsensa kuolemaa seuranneista kuukausista kuin kone.

– Minulla ei ole kaikista sen ajan tapahtumista selviä muistikuvia. Surun tunne oli niin pakahduttava, että edes itkua ei tullut. Jälkeenpäin ymmärsin, että elin pitkään vakavassa shokissa. Se on mielen keino suojata ihmistä romahtamiselta.

Jaskari päätti jaksaa, sillä hänen neljä tuolloin kotona asunutta lastaan tarvitsivat äitiään. Päivätyöstään hän jäi pois, mutta perheen maatalousyhtymän rutiinit jatkuivat entisellään.

– Joulun jälkeen mieheni huomautti minun laihtuneen. Painoin 45 kiloa, mitä itse en ollut edes huomannut. Tuli lähtö sairaalaan, mikä olikin siinä kohtaa oikea ratkaisu.

Juuri kun Jaskari arveli pahimman järkytyksen helpottaneen, hänen miehensä menehtyi tapaturmaisesti kesken työpäivän.

Laurin kuolemasta oli ehtinyt kulua vain viisi kuukautta.

– Muistan, kuinka Erkki sinä päivänä töihin lähtiessään sanoi: "Mun on niin Lauria ikävä". Ne jäivät hänen viimeisiksi sanoikseen minulle.

Jaskari kuvailee poikaansa aurinkoiseksi ja reippaaksi ekaluokkalaiseksi, joka halusi olla kaikkien kaveri.

Kuva: Sarlotta Grönstrand

Tukiverkosto auttoi eteenpäin

Kaksi äkillistä menetystä lyhyessä ajassa olivat Jaskarille liikaa. Hänen mielensä kieltäytyi hyväksymästä tapahtunutta.

– Kiittelin paikalle saapunutta ambulanssin henkilökuntaa ja viranomaisia osanotoista, vaikka mielestäni meillä ei ollut tapahtunut mitään erityistä. He arvioivat minun tarvitsevan ammattiapua, ja niin minut ohjattiin psykiatriseen hoitoon Seinäjoelle.

Myöhemmin sairaalassa lääkärit totesivat Jaskarin shokkitilan olleen niin syvä, että hänen muistinsa oli pyyhkinyt pois traumaattiset tapahtumat.

Hoitojakson jälkeen toipuminen on edennyt pikku hiljaa minuutti, kuukausi ja vuosi kerrallaan.

– Olen kiitollinen kaikesta perheeni saamasta avusta. Sukulaiset, sosiaaliviranomaiset, terveydenhuolto ja kunta olivat tukenani alusta alkaen. He auttoivat arjessa ja järjestivät meille tarvittavan kriisiavun ja terapian. En olisi silloin osannut omatoimisesti arvioida psyykkistä vointiani.

Pienessä kylässä perheen tragediat kiirivät kulovalkeana kaikkien korviin. Tämä ei ole Jaskaria haitannut. Tuntemattomien osanotot ja kömpelötkin lohdutuksen sanat ovat tulleet tarpeeseen.

– Poikkeuksiakin on toki ollut. Kerran kaupassa kuulin, kuinka pari kyläläistä puhui Laurista. "Miten joku voi jättää lapsensa pimeällä ulos", he arvostelivat. Se suututti.

Jokaisen suru on henkilökohtainen

Laurin kuolemasta on pian kulunut 12 vuotta. Sinä aikana Jaskari on käynyt läpi koko inhimillisten tunteiden kirjon.

– Raskaimpia ovat olleet syyllisyyden ja katkeruuden tunteet. Kaikkien tunteiden hyväksyminen on tärkeää, mutta niistä yhteenkään ei pidä jäädä vellomaan.

Jaskari odotti pitkään Laurin palaavan kaikesta huolimatta kotiin.

Vaikka odotus on nyt päättynyt, kaipaus on ikuinen. Poika on äitinsä ajatuksissa joka päivä.

Jaskari tietää surutyön olevan yksilöllinen prosessi. Jokainen käy sen läpi tavallaan.

– Itse en ole juuri turvautunut esimerkiksi vertaistukeen. En myöskään pidä esillä valokuvia Laurista. Poikani on poissa, eikä hänen jättämänsä aukko täyty, vaikka kuinka muistelisin häntä. Hän pysyy mielessäni ikuisesti muutenkin.

– Olisi kiva sanoa kaikille saman kokeneille, että kyllä se siitä. Totuus vain on, ettei oman lapsen kuolemasta pääse yli koskaan. Surun kanssa voi kuitenkin opetella elämään. Sen kanssa voi päästä sopuun.

Jaskarin arkeen iloa ja jatkuvuutta tuovat hänen lapsensa ja lapsenlapsensa sekä aktiivinen toiminta lasten ja nuorten järjestö Vesaisissa.

Elämä on alkanut taas asettua uomiinsa.

– Oli aika, jolloin halusin paeta kauas Kuortaneelta. Sitten ymmärsin, että mieheni on tänne rakentanut meille hyvän talon. Tämä on lasteni koti. Täällä meidän on hyvä olla.