Hyvinvointiyhteiskuntamme rapautuu vauhdilla, eivätkä valitsemamme kansanedustajat pääse yhteisymmärrykseen juuri mistään lainsäädännöllisistä asioista. Puhetta riittää, mutta päätöksiin ei saada yhteistä linjaa. Ongelmana on monipuoluejärjestelmämme, jossa kaikille pitäisi jakaa porkkanoita, vaikka keppiä ovat ansainneet.
Monet kansanedustajistamme ovat istuneet eduskunnassa useita kausia. He eivät ole halunneet vaikuttaa ajoissa havaitsemiinsa ongelmiin, vaan ovat piiloutuneet puolueiden ryhmäpäätösten taakse. Lainsäädäntötyöt ovat jääneet tekemättä.
Palkankorotukset ja erilaiset muut lisät ovat tietenkin kelvanneet jo muutenkin hyvin ansaitseville edustajillemme. Lokakuun alussa heidän palkkionsa taas nousevat, eikä yhdelläkään edustajalla ole selkärankaa kieltäytyä tulevasta korotuksesta.
Monien kansalaisten toimeentulo on heikentynyt, sillä hyvin monipuolisten tukien verkostoa ollaan osaltaan purkamassa. Rahat eivät riitä ja säästöjä kaivataan. Tämä ei kuitenkaan liikuta kansanedustajiamme, sillä he ovat omasta mielestään palkkansa ansainneet.
Päivän lehdessä oli uutinen, jossa edustaja lähtee Suureen Seikkailuun kesken istuntokauden tietenkin täydellä palkalla. Kun katsoo edustajan puoluetta, tämä ei ole omituista, sillä kyseinen puolue harrastaa muutenkin toisten lompakolla käyntiä ja kampanjoi ajoittain ystäviensä kanssa työmarkkinakiistoja, joilla kasvatetaan valtiomme velkaantumista. Edellisen hallituksen pääministeri teki samantyyppisen linjauksen ja jätti köyhät oman onnensa nojaan. Hylkäsi 30 000 äänestäjäänsä, lopetti turhan istumisen eduskunnassa ja pukeutui Pradaan.
Antaa nykyään neuvoja kansainvälisesti.
Minä, minun tunteet ja minun oikeudet ovat tämän päivän Suomessa keskeinen asia. Yksilön hyvinvoinnin merkitys on lisääntynyt ja yhteisöllisyys jäänyt taka-alalle. Auktoriteettien kyseenalaistus vallitsee ja tunteita pöyhitään laidasta laitaan. Asioita käsitellään ja vatvotaan, vaikka normaalissa elämässä pitää sietää myös vastoinkäymisiä ja ikäviä asioita. Internetissä on ns. ymmärtäviä yhteisöjä, jotka valitettavasti vahvistavat yksilöiden minä-keskeisyyttä. Sen lisääntyminen vie pohjan monissa työtehtävissä tarpeelliselta tiimityöskentelyltä.
Asiaan voi tulla myönteisiä muutoksia, sillä opiskelijat eivät saa enää yleistä asumistukea. Ollaan palaamassa soluasumisen aikaan, jolloin sosiaaliset kontaktit lisääntyvät.
Työpaikoilla työn ohjaus ja perehdyttäminen ontuvat. Käytännössä työpaikoilla ei ehditä opastaa uusia työntekijöitä riittävästi. Kovissa kustannuspaineissa henkilökunnat on karsittu minimiin. Työssä jaksaminen kärsii, jonka takia hakeudutaan työterveyteen ja sieltä sairauslomille. Viisaampaa olisi käyttää vanhaa, eläkkeelle siirtyvää työntekijää viimeisenä työvuotenaan uuden ”varsan” perehdyttämiseen.
Suomessa on myös alettu hienostella, eivätkä kaikki työt kiinnosta. Mieluummin ollaan työttömiä. Ansiosidonnaiset päivärahat antavat laiskalle vapaa-aikaa. Iän karttuessa voi sitten alkaa ihmettellä olematonta eläkekertymää.
Esa Hytti
Lapua