Onni on sitä, että pystyy kävelemään vessaan ja uskaltaa napsauttaa oven lukkoon.
Harva meistä kiinnittää vessareissuihin sen kummempaa huomiota saati pitää niitä onnellisen elämän merkkeinä. Petra Laaksoselle hotelli helpotuksen oven lukitseminen tarkoittaa nykyään sitä, että hän pystyy kävelemään, onnistuu pissaamaan pönttöön ja kykenee nostamaan housut ylös.
– Paljon on edistytty sairaalasängyssä tehdyistä katetroinneista. Kotiin päästyäni joku tuli viikkoja tuekseni vessaan. Voimistuttuani menin yksin, mutta ilmoitin aikeistani muille ja jätin oven auki. Seuraava vaihe oli sulkea ovi, mutta ottaa puhelin varmuuden vuoksi mukaan. Ensimmäinen normaali vessakäynti oli suuri juhlahetki, Laaksonen kuvailee.
34-vuotiaan yksinhuoltajaäidin ja hänen lastensa Sulon, 8, ja Helmin, 15, elämä muuttui yhdessä yössä elokuun lopulla, jolloin Laaksonen heräsi ennen kokemattoman kovaan selkäkipuun.
– Aivan kuin joku olisi vääntänyt puukkoa selässä. Pää ei kääntynyt kuin toiseen suuntaan. Jaloissa liikkuivat vain varpaat. Tiesin heti, että tämä ei ole normaalia ja soitin ambulanssin, Seinäjoen Pajuluomalla lapsineen asuva Laaksonen kertaa tapahtumia.
Naista tutkittiin ensiavussa ja ortopedian poliklinikalla, mutta syytä kipuun ei löytynyt.
– Särky oli sietämätöntä. Itkin. Kun lääkärit yrittivät väkisin liikutella jalkojani, kysyin onko paikalla lapsia. Ei ollut, joten päästelin kaikki mahdolliset kirosanat.
Laaksonen muistelee kahden lääkärin pohtineen onko jaloissa pulssia ollenkaan.
– Huusin, että kivusta päätellen olen edelleen hengissä.
Kiire kotiuttaa
Syytä tapahtuneeseen ei löytynyt. Laaksonen koki lääkäreiden vähätelleen kipua. Kotiin nainen olisi saanut lähteä kahden sairaalayön jälkeen, vaikka ei pystynyt istumaan, kävelemään eikä edes virtsaamaan ilman apua.
Laaksonen arvelee nuoruutensa vaikuttaneen hoitohenkilökunnan suhtautumiseen.
– Tuntui, että vain vanhuksilla voi olla kunnollisia kipuja. Ortopedian lääkäri sanoi, että hänellä on yksitoista oikeaa potilasta odottamassa leikkausta ja vien yhden sänkypaikan.
Laaksonen pitää käsittämättömänä, että lääkäri oikeasti pohti hänen voivan pärjätä kotona lastensa avulla.
– Kahdeksanvuotiasko olisi jaksanut nostella äitiään ja hoitanut katetroinnit? Askeltakaan en ollut silloin vielä kävellyt. Söin kauhean määrän lääkkeitä ja käteni tärisivät niin paljon, ettei ruoka meinannut pysyä lusikassa. Seuraavaksi sain kourallisen lääkkeitä. Sitten minut nostettiin istumaan ja telineeseen nojaten seisomaan. Itkin kivusta.
Laaksonen siirrettiin kuntoutusosastolle. Siellä hän otti ensimmäiset askeleensa. Kotiin potilas lähettiin rollaattorin ja lääkkeiden kera kahdeksantena sairaalapäivänä.
– Tuntui, että on ihan sama makaako siellä vai kotona. Fysioterapeutti oli ihana, mutta hänellä oli aikaa minulle vain tunti päivässä. Yritin liikkua pyörätuolilla mahdollisimman paljon ja jumpata sängyssä. Kävelyttäminen oli vieraideni varassa.
Sairaalassa hoitoa yritettiin Laaksosen mukaan muutenkin sysätä potilaan läheisille.
– Kumppaniltani kysyttiin, olisiko hän voinut seuraavana päivänä huolehtia peseytymisestäni. Sen jälkeen en ole kuullut miehestä mitään. Kaiken tämän jälkeen on ollut tosi raskasta joutua hylätyksi liki vuoden suhteen jälkeen ilman selityksiä.
Ystävät voimavara
Vakava sairaus koetteli myös ystävyyssuhteita.
– Kaveri laittoi välit poikki, koska vastasin hänen viestiinsä liian pitkällä viiveellä. Hän lähetti viestin illalla, mutta jaksoin vastata vasta aamulla. Se kuulemma tarkoitti sitä, etten vaivaudu edes viesteihin vastaamaan. Yhteydenpito loppui hänen osaltaan siihen.
Laaksosella on ystävättäristä koostuva tukitiimi, joka pitää yhtä WhatsApp-ryhmän välityksellä. Sen kautta hän informoi läheisiään esimerkiksi magneettikuvien, hermoratakuvausten ja verikokeiden tuloksista.
Ryhmälle Laaksonen antoi nimeksi Hautajaiset. Se kertoo paljon naisen hurtista huumorista.
– Yritän ajatella asiat positiivisen kautta. Oleellisinta on, että olen hengissä. Olen aika ainutlaatuinen, sillä harvalla on ollut mahdollisuus opetella kävelemään uudelleen.
Syytä ei löytynyt
Syytä selkäkivulle ei ole edelleenkään löytynyt. Lääkärit eivät ole voineet luvata, ettei uutta kipukohtausta tule. Se pelottaa. Välillä muuten toimeliaan toipilaan mieliala laskee kipujen ja pitkästymisen takia. Silloin Laaksonen purkaa tunteitaan ryhmäläisille.
– Vähintään yksi meistä on yleensä aina linjalla. Vaikka valitan samasta asiasta 45 kertaa, ystävät jaksavat tsempata sen 45 kertaa. Viedäkseen ajatukseni muualle porukka on keksinyt kaikkea kivaa tekemistä. En vielä pysy istumaan pitkään, mutta junalla olemme matkustaneet teattereihin ja konsertteihin. Jos en jaksa lähteä minnekään, joku on aina valmis hyppäämään sohvalle katsomaan elokuvaa ja syömään herkkuja, Laaksonen kiittelee tukijoukkojaan.
Viime viikolla nainen joutui kertomaan, että sairasloma jatkuu ainakin toukokuuhun.
– Olen kokki ja tiedän, etten vielä ole työkuntoinen, mutta haluaisin jo kovasti töihin. Työmiehet ovat asiakkaitani ja kaipaan ihan valtavasti vitsailua heidän kanssaan, Laaksonen selvittää.
Samaan syssyyn hän kehuu työterveyshuoltoa ja erityisesti työnantajaansa, joka on ollut aidosti kiinnostunut alaisensa voinnista.
Vaikka kuntoutuminen on vielä kesken, ystävättäret juhlivat Laaksosen elävien kirjoissa pysymistä hänen syntymäpäivänään joulukuun lopulla. Teemana oli silti hautajaiset.
– Hautasimme kaikki ikävät asiat. Kävimme läpi sairastumisen, kivut, kumppanin menetyksen ja katkenneen ystävyyssuhteen. Se oli raskasta, mutta hyvin helpottavaa.
Apua saa arkeen
Yksinhuoltajaäidin sairastuminen vaikutti tietenkin myös perhearkeen. Yläkoulun viimeistä luokkaa käyvä Helmi joutui ottamaan tavallista enemmän vastuuta kotitöistä.
Aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriön omaava Sulo puolestaan tarvitsi enemmän aikuisen seuraa.
Koulussa Helmin väsymys huomattiin pian. Sen jälkeen Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialue tarjosi Laaksosille perhetyön ja kotipalvelun apua. Molempien palvelujen työntekijä on Laaksosilla muutaman tunnin joka viikko.
– Tästä on ollut valtavan suuri apu. Sulo on saanut seuraa uimahalliin. Itse saan tukea sairauteen liittyvissä paperitöissä ja toiset korvat mukaan esimerkiksi työterveysneuvotteluun. Helmin vastuu on vähentynyt, kun joku muukin tekee kotitöitä, Laaksonen selvittää.
Hän pitää tärkeänä myös sitä, että työntekijöillä on aikaa jutella kaikkien kanssa. Helmillä on ollut mahdollisuus purkaa tuntojaan myös koulussa. Pian hän saa aloittaa traumaterapian.
Laaksonen itsekin kokee tarvetta käydä tapahtunutta läpi ammattilaisen kanssa.
– Koen, etten ole kuormittanut ystäviäni liikaa valittamisella. Lapset ja ihan läheisimmät tiuskimistani ovat toki joutuneet kuuntelemaan.
Onnellinen veronmaksaja
Laaksonen sanoo olevansa onnellinen, että on syntynyt Suomessa.
– Olen onnellinen veronmaksaja. En tiedä, olisinko saanut muualla hoitoa, kun siihen ei ole itsellä varaa. Suomessa sairaanhoito on edullista ja perhepalvelut ilmaisia. Olen saanut avustusta seurakunnan diakoniatyöltä. Jouluna saimme pari laatikollista ruokaa hyväntekeväisyysjärjestöltä.
Laaksonen haluaa lehtijutun välityksellä kannustaa kaikkia ottamaan tarjottu apu vastaan.
– Olemme olleet koko ajan rehellisiä tilanteesta ja avun tarpeesta. Sosiaalityöntekijä ei ole mörkö, joka vie lapset pois heti, jos ei itse pysty hoitamaan kaikkia asioita. Olen superiloinen siitä, miten meidän perhe on selvinnyt tästäkin tilanteesta. Onneksi uskalsin pyytää apua ja Helmikin osasi kertoa kuormittumisestaan ja uskalsi kertoa, että tarvitsemme oikeasti apua kotiin.
Kun hoidosta ja toimeentulosta ei tarvitse murehtia liikaa, Laaksonen pystyy toipumaan rauhassa. Tärkeimpänä tehtävänään hän pitää nyt hengittämistä.
– Kun menen nukkumaan, en enää pelkää uutta kipukohtausta. Haluaisin silti herätä aamulla ja kuulla lääkärin sanovan, että olen kuvitellut kaiken ja tapahtunut oli vain pahaa unta.
Katso video asiasta Eparin Facebookista ja Instagramista.