Elämä ja sen tarkoitus on eräs niin sanotuista suurista mysteereistä. Mikä ja mitä on tuo lyhyt hetki olevaisuudessa, joka asettuu kahden pilarin, syntymän ja kuoleman väliseen tilaan.
Itse olen ollut läsnä sekä tietoisuuden liekin syttyessä että sen sammuessa, mutta en voi väittää ymmärtäneeni kummastakaan tapahtumasta oikeastaan yhtään mitään.
Itse elämästä selviämisen kannalta suhtautuminen yksilön ulkopuoliseen todellisuuteen on sitä vastoin pappien, psykologien, valmentajien ja konsulttien puhki kaluama aihe.
Yksinkertaistettuna ihmisen oman olemassa olon kannalta voidaan silti sanoa, että ilmeisen mielekästä on yrittää olla edes yksilötasolla optimisti, vaikka laajempien kuvioiden osalta pessimismi nostaisi päätään.
Juuri sellainen optimismi sai minut aikoinaan, Iiro Viinasen Suomessa ja ylioppilaan tuloilla ostamaan ison kaksion Tampereen ydinkeskustassa sijaitsevasta jugendlinnasta.
Vähänpä silloin todellisesta maailmasta tiesin, vaan niinhän se menee.
Ylemmän keskiluokan lapsilla kun on se kotikasvatuksessa saatu harha, että asiat elämässä järjestyvät. Ja niin kauan kuin siihen lumoukseen uskoo, pitää se yllättävän hyvin paikkansa, vaikka loppupeleissä meistä jokainen taitaa silti olla pettymys vanhemmilleen.
J. R. R. Tolkien käytti aikoinaan sanaa eukatastrofi kuvaamaan tilannetta, jossa epätoivo ja kärsimys täysin yllättäen ja kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti äkisti muuttuvat toivoksi ja iloksi. Tällä hetkellä kumuloituvan, suorastaan historiallisen EU-katastrofin tiimoilta tällainen tapahtuma vaikuttaa silkalta fantasiakirjallisuudelta.
Katteeton optimismi merkitsee lähes aina helppoja ratkaisuja ja helpot ratkaisut johtavat lähes aina umpikujaan. Tässä tulee silti huomata, että helppo ratkaisu ei tarkoita samaa kuin yksinkertainen.
Hyvät, oikeat ja toimivat, joskus jopa vaikeat ratkaisut ovat aina yksinkertaisia.
Nykyään uhkia ei kuulemma ole enää edes olemassa, on vain mahdollisuuksia. Ja rikkautta. Ja vaikeudetkin ovat muuttuneet haasteiksi.
Nämä esimerkit saattavat kuulostaa lapsellisuudessaan hauskoilta, mutta ne ovat silti sitä positiivisuuden uuskieltä, joka läpäistyään yhteiskunnan lopulta riistää ihmisiltä ne käsitteelliset työkalut, joilla ilmaista julkisesti poikkeavia mielipiteitä tai edes ajatella oman päänsä sisällä muutoin, kuin vallanpitäjien hyväksymällä tavalla.
Meitä käskytetään, että mitään ei saisi pelätä. Ei tulevaisuutta, ei työttömyyttä, ei edes terrorismia. Pelon kieltäminen läntisissä yhteiskunnissa kieltää samalla sen terveen, luontaisen vastavoiman eli rohkeuden, sankaruuden ja kyvyn toimia.
Ja totta tosiaan, mikä voisi olla sameassa eurooppalaisessa nykydiskurssissa enemmän halveksittua ja pilkattua kuin sankaruus.
Kuitenkin ainoastaan sankarilliset teot johtavat aitoon muutokseen ja parempaan huomiseen. Sillä kuten Tommy Hellsten toteaa, ilman pelkoa ei ole myöskään sankaruutta.
Pelon puuttuminen on osoitus siitä, että mitään todella uutta ei olla edes luomassa.
HARRI V. HIETIKKO