Suomessa juuri ennen koronaa, kolme vuotta sitten, toteutettiin lasten ja nuorten vapaa-aikaa kuvaava tutkimus. Puhelinhaastatteluun osallistui reipas 1400 eri puolilla Suomea asuvaa 7–29-vuotiasta lasta ja nuorta. Heiltä pyydettiin vastaus kysymykseen: ”Onko sinulla harrastus? Aivan mikä tahansa harrastus”.
Vastausten mukaan yhdeksällä kymmenestä lapsesta on harrastus. Huikeaa!
Mutta miksi sitten toisaalta hyvin laajasti keskustellaan nuorten syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä? Ja miksi harrastustoimijoilla kahvipöydissä on eri käsitys asiasta?
Itsekin syyllistyn ajattelemaan, että harrastukset ovat polarisoituneet: aktiivisilla lapsilla on uupumiseen asti joka illalle tavoitteellista tekemistä ja osa ”vain pelaa”. Harrastamisen yhteinen käsitys kaipaa tarkennusta. Aikuisten puhekielessä harrastus saattaa tarkoittaa ohjattua ja ehkä tavoitteellista vapaa-ajan toimintaa. Edellä mainitussa tutkimuksessa harrastus kuitenkin tulkittiin laajasti.
Lasten ja nuorten vapaa-aikatutkimuksen (2020) tilastoista selviääkin, että 75 prosenttia vastaajista kertoi harrastavansa tietokone-, kännykkä- ja konsolipelien pelaamista. Ja vaikka tietokonepelien pelaaminenkin voi olla ohjattua, epäilen tutkimukseen vastanneiden tarkoittaneen tätä. Ehkäpä tässä ajassa lasten ja nuorten keskinäinen ja oma tekeminen näyttäytyy yhä laajempana harrastamisen ilmiönä.
Olipa vapaa-ajan vietto ohjattua tai omatoimista, tärkeintä on, että jokainen lapsi ja nuori löytää merkityksellisyyden elämäänsä mielekkään harrastamisen kautta. Frank Martelan mukaan onnellisen elämän taustalla on merkityksellisyys, joka syntyy ja vahvistuu suhteessa toisiin ihmisiin. Harrastukset ovat tässä suhteessa avainasemassa.
Saadessaan toteuttaa omaa toivetekemistään innostavan kaverin ja sydämellään työhönsä suhtautuvan aikuisen ohjauksessa, yhteys ja merkityksellisyys ovat kohtaamisen ytimessä.
Niina Kiprianoff
Etelä-Pohjanmaan musiikkiopiston rehtori