En ole vanha, mutten enää nuorikaan. En ole oppinut, mutten ole oppimatonkaan. Olen kuitenkin kasvanut siihen, että vaikeatkin asiat on hoidettava kunnioittavasti ja kohteliaasti. Asioista voidaan puhua monilla sanoilla ja nimillä, sillä sanat ovat oiva työkalu niin parantamiseen kuin satuttamiseenkin. Nyt minusta näyttää siltä, että meille on paiskattu Pandoran lipas päin naamaa samalla, kun heittäjä suoltaa syytöksiä, ilkkuu ja väistelee omaa vastuutaan. Haistanko kiusaamista?
Olen viime vuosina kummastellut viestintätapojen muuttumista. Ristiriitainen viestintä on hämmentävää ja jättää kuulijansa epätietoiseksi viestin sisällöstä ja tarkoituksesta. Vastuu tarkoittaakin nykyään sitä, että korkeat virkahenkilöitymät voivat väistää suoran kysymyksen vastaamalla sen sijaan kysymykseen, johon he haluaisivat vastata, mutta kuulemma hiekkalaatikoilla eri puolilla Suomea järjestetään edelleen Syy–seuraus-suhteiden peruskursseja. Toivon, että maahamme asettuisi käytäntö, jossa kaikille, erityisesti korkean tason venkoileville veitikoille järjestettäisiin tästä aiheesta kunnon peijaiset kertausharjoituksen muodossa (viittaan mm. Eduskunnan kyselytuntiin 14.11.2024).
Viha nostaa päätään, mutta viha on muunnettava käyttövoimaksi, jolla voimme vastustaa meneillään olevaa suuntausta, jossa vitsaukset vilisevät ja kasvavat valtoimenaan. Älä jätä ääntäsi käyttämättä, vaan anna sen raikua sinne, minne se mielestäsi kuuluu. Anna se niiden asioiden puolesta, joita mielestäsi tarvitaan juuri nyt. Jos voit, jos edes vähääkään haluaisit, asetu ehdokkaaksi. Tarvitaan ihmisiä, joilla on halu toimia ja tehdä oikein vielä vaalien jälkeenkin.
Pandoran lippaan pohjalla kaikkien vitsausten alla oli toivo. Taru kertoo, että se on yhä olemassa. Mitä Sinä toivot?
Tii Tanner
Vaasa