Kaksi kuukautta, alun kolmatta on ollut syvä harmaa sumu. Ei aamuruskoa, ei päivän kehrää, ei pilviä, ei kuuta kukkalatvaa. Sinisestä hetkestä ei kulman taittunutta. Ei lintuja, ei heliseviä ojan puroja.
Kirkkaat tähtiset taivaat ovat nekin jo kerran menneet. Ei tuiki Otava, eivät kilise muut Ison karhun tähdet. Emot itkevät poikuittansa, siloposkia silittää. Emot itkevät aroilla. Itkevät taloissa, pois nukkunutta nuorta miestä ja urhoja varttuneita. Itkevät vanhuksia, kaiken synkän miedon tiellä ja pienen piltin isä-rukkaa. Huutelee ja kysyy- Mihin on kaikki johtanunna? Joku vastaa: Onko olemassa enää ihmisten välistä hyvää tahtoa, oikeudenmukaisuutta tai pyhää rakkautta? Sellaista ihmisten välistä yhteyttä, jossa on puhdas luottamus ja syvä tahto?
Jospa kohta koittavi valo, joka meitä lohduttavi. Hiljaa meitä tuudittaisi kohti toivon kultateitä. Johtaen poluille, keskelle mesisen kukkivan niityn.
Valo antavi puihin lehdet, versoisi kasvit kasvamahan. Linnut puihin laulamahan. Joutsenet vesille soutamahan. Käet puihin kukkumahan.
Toivoa aina voi, perhosten lentoa odottaa.
Liiteleikse, laateleikse Idän poika poloinen. Yli meren aavan vaahtopäiden, kauas läntehen tömähti, suurehen salihin korahti. Siitä Vanha Väinämöinen mursi suuta, väänsi päätä nuoren miehen menoksi, kauas katoavaksi.
Minkä keskellä olemme? Siihen vastaa hämäryys, joka hiljaa hiipii lähemmäksi. Mutta uudet päivät koittavat kultalehdin, tuoden luoksemme kevähän. Sen koskaan pois lähtemättä, kun toivoa kerran voipi.
Katriina Risku-Vartiainen
Vantaa