Kun äskettäin uutisoitiin, että Suomen sananvapautta arvioidaan kansainvälisessä mediassa Yhdysvaltoja myöten, heräsi kysymys: miten evankelis-luterilainen kirkkomme suhtautuu julkiseen kritiikkiin? Vastaus löytyi yllättävän läheltä – Lapuan hiippakunnasta.
Isossakyrössä pidettiin huhtikuussa 2025 piispantarkastus. Sen päätösmessussa hiippakunnan pappisasessori sanoi alttarin edessä loppupuheenvuorossaan, että ”arvostelun on loputtava”. Hiippakunnan tuomiokapitulin loppulausunnossa tämä ilmaistiin näin:
“Työyhteisöä on raskauttanut julkisuudessa esillä pidetty kritiikki… Vääristävä julkisuuskuva ja mainehaittaakin aiheuttanut viestintä tulisi saada loppumaan.”
”Arvostelulla” ja ”viestinnällä” tarkoitettiin mielipidekirjoituksia, joissa seurakuntalaiset olivat arvostelleet seurakunnan hallintoa ja joitakin päätöksiä. Kritiikki ei syntynyt tyhjästä, eikä se kohdistunut yhteenkään viranhaltijaan tai päätöksentekijään henkilökohtaisesti. Se koski epäkohtia, jotka yksilöitiin ja toimitettiin tuomiokapitulille ennen piispantarkastusta. Moni uskoi, että tarkastuksessa niihin puututaan. Näin ei tapahtunut – sen sijaan seurakuntalaisia kehotettiin lopettamaan arvostelu.
Erityisesti merkille pantavaa loppulausunnossa on se, mitä ei arvioida. Työyhteisöä, strategioita, vapaaehtoistoimintaa ja tulevaisuuden mahdollisuuksia kuvaillaan laajasti ja myönteisesti, mutta seurakuntalaisten esiin nostamia puutteita hallinnon ja päätöksenteon laillisuudessa sekä kirkon omien sääntöjen noudattamisessa ei tarkastella.
Ilmaus “vääristävä julkisuuskuva” ei ole neutraalia hallintokieltä. Se antaa ymmärtää, että kriittiset seurakuntalaiset olisivat toimineet harhaanjohtavasti tai pahantahtoisesti. Kun väitettä ei perustella yksilöimällä, mikä kritiikissä olisi ollut virheellistä, huomio siirtyy itse asiasta kirjoittajaan. Ilmaus on loukkaava eikä edistä avointa keskustelua.
Erityisen huolestuttavaa on, että kirkkoneuvoston 5.2.2026 kokouksen esityslistassa todetaan julkisen kritiikin vähenemisen lisänneen viranhaltijoiden työhyvinvointia. Näin syntyy syy–seuraus-olettamus, jossa avoin kritiikki esitetään haitallisena ja sen vaimeneminen myönteisenä kehityksenä. Oikeusvaltion ja demokraattisen, sääntöpohjaisen yhteiskuntajärjestyksen näkökulmasta tämä on hälyttävä viesti.
Tuomiokapitulin ydintehtävä ei ole seurakuntien työntekijöiden suojakilpenä toimiminen, vaan seurakuntien hallinnon lain- ja sääntöjenmukaisuuden sekä luotettavuuden vaaliminen. Jos kritiikki on väärää, se tulee osoittaa vääräksi. Jos arvostelu on aiheellista, on ryhdyttävä korjaaviin toimiin – ei vaientamaan tai leimaamaan kriitikoita.
Kirkon ei tule kaventaa demokratiaa, vaan päinvastoin laajentaa sitä. Kun kirkko alkaa vähentää luottamushenkilöiden lukumäärää, suojella hallintoaan kriittiseltä julkiselta keskustelulta ja palkita vaikenemista, se heikentää yhtä yhteiskunnan keskeistä ja pysyväksi koettua tukipilaria – omaa itseään.