Eurovaaliehdokkaiden puheissa nousi toistuvasti esille maatalouden kannattavuuden ja kotimaisen ruoantuotannon turvaaminen. Tuotannon halutaan olevan ”reilua” kaikkien osapuolten näkökulmasta. Kuinka paljon tähän puheeseen voi luottaa?
Kotimaiset ruoantuottajat toimivat nykyisin osana kansainvälisten elintarvikemarkkinoiden toimintaa. Kotimaiseen raaka-aineen osuus suomalaisissa elintarvikkeissa on vielä korkea, mutta tuottajahinnoissa on siirrytty jo pitkälti maailmanmarkkinoiden määrittelemään hintatasoon. Tuottajahintoja ovat halpoja, sillä ne eivät juurikaan reagoi kotimaisten kustannusten muutokseen.
Neuvotteluvoiman puutteessa suomalaiset maatilat joutuvat sopeutumaan annettuun hintatasoon. Tämä tapahtuu investoimalla ja kasvattamalla tuotantoyksikköjen kokoa. Osa maatiloista löytää ratkaisun tuotannollisen erikoistumisen kautta. Moni valitsee myös hiljaisen luopumisen polun.
Kehityksen vallitseva suunta näyttää olevan väistämätön, sillä elintarviketeollisuus ja -kauppa haluavat käyttöönsä halvinta mahdollista raaka-ainetta. Liiketalousajattelun mukaisesti markkinat määrittävät sen, missä tuotanto on edullisinta ja kilpailukykyisintä, ja tuotanto siirtyy näille alueille, joko kotimaassa tai ulkomailla.
Kuluttajan kannalta kehitys on pitkään näyttäytynyt edullisena. Elämme ruokatalouden yltäkylläisyydessä, jossa monet eksoottisetkin herkut ovat tavanomaista ruokapöydän antia.
Laatutekijöitä, esimerkiksi ympäristöarvot voidaan tuoda näkyvästi esillä, mutta viime kädessä tiukka kilpailutilanne pakottaa elintarvikeyritykset keskittymään siihen, millä on eniten vaikutusta kuluttajan valinnassa. Kaikkia kustannuseriä minimoidaan.
Alkutuotannon siirtyminen isoihin yksikköihin voi sinällään tuoda tiettyjä laatu- ja ympäristöetuja. Vaikkapa lannankäsittelyssä saadaan käyttöön uutta teknologiaa. Samalla kuitenkin satsataan tuotantomäärän kasvattamiseen.
Iso kasvinviljelytila hallitsee satojen hehtaarien peltoaukeita, ja pystyy isoilla koneillaan ja kiireisessä aikataulussaan tuskin optimoimaan maanrakenteen hoitoa. Iso kotieläintila hallitsee eläimiä laumana, ei niinkään yksilöllisesti hoidettavina eläiminä. Eläinyksilön hinta laskee, eikä sen hoitoon voida enää panostaa samalla tavoin perinteisillä perheviljelmillä. Nautojen luontainen ruokailutapa, laiduntaminen, vaikeutuu isoissa yksiköissä.
Yksi teollisen maatalouden isompia ongelmia on kotieläinten ja kasvinviljelyn välisen ravinnekierron järjestäminen. Lantaa kertyy liiallisessa määrin kotieläintuotannon keskittymiin. Näin on jo tapahtunut monissa Euroopan maissa. Suomessa kehitystä on hillinnyt kotieläinrakentamiselle asetetut pinta-alavaatimukset.
Työ on kallis kustannuserä ja sitäkin kannattaa ketjussa minimoida. Useissa maissa tämä on johtanut kahdentasoisiin palkkamarkkinoihin, joita pyöritetään maahanmuuttajien avulla. Halvan ruoan vaikutukset ulottuvat myös maaseudun elinvoimaan. Edellisten sukupolvien aikana maatalous työllisti ja elätti ison osan maaseudun asukkaista. Ei enää nykyisin.
Äärimmilleen tehostettu järjestelmä on samalla äärimmäisen haavoittuva. Järjestelmässä ei ole monimuotoisuutta ja joustavuutta, jota tarvitaan tuotannon sopeutuessa ulkoisten olosuhteiden muutoksiin, esimerkiksi yllättäviin hinnanmuutoksiin, sään vaihteluun tai uusiin eläintauteihin.
Halpuuttamispolun päässä olevaa laadun hiipumista ei ole juurikaan käsitelty julkisessa keskustelussa. Painopiste on ollut enemmänkin uusien edistysaskeleiden hakemisessa. Suomalaisen perheviljelmän tilanne saattaa kuitenkin olla yhtä lailla vaarantunut kuin uhanalaisten lantakuoriaisten.
Tuotemerkkien ja kestävyyskriteerien lisääminen nähdään yleisesti keinona hallita ruoantuotannon haasteita. Tuotannon pitäisi olla läpinäkyvää ja vaikutusarvioinnin yhdenmukaista. Tässäkin saattaa kuitenkin tulla seinä vastaan, sillä kuluttajien mahdollisuudet perehtyä kaikkien kulutustarvikkeiden reittiin ovat lopultakin varsin rajalliset.
Globaalit elintarvikemarkkinat ovat sinällään äärimmäisen tehokas keino elintarvikealan tehokkuuskehityksen maksimointiin, ja tuotantokustannusten minimointiin. Onko nykyinen kehityskulku kuitenkaan toivottava yhteiskunnan ja kansalaisten näkökulmasta?
Ruokavirtojen pitäminen, edes pääosin, kotimaisten rakenteiden varassa näyttäisi olevan ainut ratkaisu, jonka kautta näin laajavaikutteista ja samalla herkkää järjestelmää pystytään edes jossain määrin hallitsemaan.
Pitkällä aikavälillä kotimainen alkutuotanto on selkeästi myös suomalaisen elintarviketeollisuuden ja -kaupan etu, sillä kuluttajan valinnoissa painaa hinnan ohella myös tuotteiden aiempaan käyttöön perustuva kokemus, ja luottamus tuotteiden kokonaisvaltaiseen laatuun.
Kansallisten ruokajärjestelmien ylläpitämiseen ei nykyisellään ole juurikaan lainsäädännön keinoja, jotka soveltuvat osaksi vapaan kaupan ja kilpailun talouspolitiikkaa. Silti ruokaketjun toimijat voivat omat valintansa. Tahtotila ratkaisee.
Anja Yli-Viikari
Anu Reinikainen
Luonnonvarakeskuksen tutkijoita, jotka selvittivät ruoantuotannon kestävyyttä Vekka-hankkeessa