Kuubassa asetellaan tänä viikonloppuna kynttilöitä kakkuun urakalla. Niitä pitää mahtua 90, yksi jokaista Fidel Castron elinvuotta kohti.
Se on paljon päivänsankarille, jota Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA ja sen opastamat kuubalaisagentit yrittivät brittien Channel 4-televisiokanavan mukaan murhata yli 600 kertaa milloin räjähtävillä sikareilla, milloin myrkytetyillä sukelluspuvuilla.
Lopulta Washington päätti tyytyä odottamaan "biologista ratkaisua". Puuha on ollut turhauttavaa, vaikka Castron kuolema on "luotettavien lähteiden" mukaan aina lähellä.
Vuonna 2008 sairauseläkkeelle siirtynyt emeritus-vallankumouksellinen tunnustaa silti jo rajansa, eikä paksu havannalaissikari enää käryä suupielessä:
"Enpä olisi uskonut. Tämä on kohtalon oikku, eikä mikään saavutus – ja jokaisen vuoro tulee aikanaan", hän totesi Kuuban kommunistisen puolueen suurkokouksessa keväällä.
Olipa Fidelistä mitä mieltä hyvänsä, juhlan kunniaksi on myönnettävä, että hän on ollut ylivertainen vastustajilleen.
Kuuban on ennusteltu romahtavan "aivan pian" kohta 60 vuoden ajan. Tänä aikana kymmenen Yhdysvaltain presidenttiä on yrittänyt kaataa Castron. Yhdestoista luovutti ja teki sovinnon: Barack Obaman vierailu maaliskuussa 2016 sinetöi Yhdysvaltain ratkaisun palauttaa suhteet Kuubaan arkitasolle. Se on kirsikka Fidelin kakussa.
Castron Kuuba oli kaksijakoinen: ei länsimaiden mittapuilla suinkaan demokratia, muttei myöskään useimpien muiden Latinalaisen Amerikan maiden vakautta ja elinoloja horjuttanut sotilasdiktatuuri. Yksinvalta vaiensi toisinajattelijat vankilaan ja maanpakoon, muttei tappanut heitä järjestelmällisesti.
Kurin palkaksi kuubalaisilla oli ja on yhä mantereen paras koulutus ja terveydenhoito.
"Jos jaksaa tehdä töitä sisulla ja sydämellä, tällä pallolla voi sittenkin saada aikaan ihmisten tarvitsemia muutoksia", tiivisti Fidel itse Kuubansa aikaansaannokset.
Tutustuin 1980-luvun lopulla Angolassa tapaan, jolla Fidel monisti yhteiskuntaoppiaan maailmalle. Seurasin kuinka hänen lähettämiään 50 000 kuubalaissotilasta alettiin vetää rintamalta, jossa oli käyty Afrikan suurin taistelu toisen maailmansodan jälkeen. Yli 10 000 sotilasta kuoli Cuito Cuanavalessa, kun Kuuban ja Angolan joukot löivät Etelä-Afrikan valkoisen rotuerotteluhallituksen armeijan.
Häviö Angolassa osoittautui viimeiseksi pisaraksi apartheidhallinnolle. Valtaan nousi Frederik de Klerk, Namibia sai itsenäistyä, Nelson Mandela vapautettiin ja Etelä-Afrikan muutos enemmistövaltaan alkoi.
Mutta sotilaiden lisäksi näin myös muita Fidelin lähettiläitä: hökkelikylissä askaroivia lääkäreitä ja opettajia.
Heitä on avustustehtävissä tänäänkin yli 40 000 yli sadassa maassa. Se on enemmän kuin maailman kahdeksan johtavaa teollisuusmaata yhteensä lähettävät.
Maukas kirsikka sekin.
Hannu Pesonen
Kirjoittaja on ulkomaihin ja kansainväliseen politiikkaan erikoistunut toimittaja.