Eurooppa elää poikkeuksellisia aikoja. Neljä vuotta jatkunut täysimittainen sota Ukrainassa, ikääntyvä väestö, taloudellinen epävarmuus ja globaalit kriisit heijastuvat jokaiseen yhteiskunnan sektoriin. Samalla ilmastopolitiikan kunnianhimoiset tavoitteet muovaavat arkea – hyvää tarkoittaen, mutta toisinaan myös irrallaan käytännön todellisuudesta.
Maatalouden tärkein tehtävä on edelleenkin tuottaa ruokaa. Tämä itsestäänselvyys on viimein alkanut nousta esiin myös EU-keskusteluissa. KD:n maa- ja metsätalousministeri Essayah onkin ansioituneesti puolustanut suomalaisen ruoantuottajan asemaa EU-pöydissä.
Ilmastopolitiikka ei ole yksinkertaista. Jopa turvepellot ovat muuttuvassa ilmastossa tärkeitä, sillä niillä voidaan tuottaa ruokaa myös silloin kun sateet jakautuvat epätasaisesti. Tämä voi auttaa ilmastonmuutokseen sopeutumisessa.
EU:ssa kasvaa kriisi, josta puhutaan liian vähän: viljelijöiden määrä romahtaa ennätysvauhtia. Tilanne on niin vakava, että komissio on väläytellyt jopa 300 000 euron aloituspalkkiota uusille viljelijöille.
Monen viljelijän ja ruoantuottajan tilanne on seurausta vuosien sääntelykuormasta ja taloudellisesta epävarmuudesta. Kun kotitilan jatkaminen ei näytä mahdolliselta, nuoren viljelijän tulevaisuususko horjuu.
Maataloutta ei pidä rasittaa uusilla ilmastovelvoitteilla ilman rahoitusta. Ruokaturva ei synny tyhjästä. Ilmastopolitiikan tulee olla sekä vaikuttavaa että toteuttamiskelpoista. On vastuullisempaa laatia realistiset ilmastolait ja toteuttamiskelpoiset suunnitelmat kuin langeta turhaan idealismiin.
Suomalaisen maanviljelyn, luonnon ja ilmaston erityispiirteet tulisi ottaa EU-tasolla paljon tarkemmin huomioon. Kaikki päästövaikutukset eivät ole laskettavissa eivätkä ilmastotoimet tapahdu tyhjiössä. Ne vaikuttavat suoraan arjen kustannuksiin, huoltovarmuuteen ja alueiden elinvoimaan – ja siksi niiden on oltava tasapainoisia ja oikeudenmukaisia.
Päätösten on perustuttava kokonaisuuteen: talouteen, sosiaaliseen kestävyyteen ja koko Suomi on pystyttävä pitämään asuttuna.
Myös sähköautojen yleistyminen etenee vauhdilla. Samaan aikaan jotkin EU-jäsenmaat jarruttavat päästökaupan laajentamista, mikä kertoo EU:n sisäisestä kitkasta. Samalla Kiina hallitsee selvästi harvinaisten maametallien tuotantoa ja jalostusta.
Miten toteutamme vihreän siirtymän vastuullisesti, jos akkutehtaat ja niihin käytettävät maametallit sijaitsevat suurelta osin ei-demokraattisten valtioiden alueilla? Sama tilanne on maataloudessa käytettävien lannoitteiden kanssa. Kokonaisturvallisuus vaatiikin tasapainoilua: vihreä siirtymä ei saa altistaa meitä valtiollisille painostuskeinoille tai pitkien tuotantoketjujen haavoittuvuuksille.
Euroopan ruokaturva ei voi olla poliittisen ailahtelevaisuuden varassa. Viljelijöiden määrän nopea väheneminen on signaali, jota ei pidä ohittaa. On varmistettava, että ilmastotavoitteet, talous ja arjen realiteetit kulkevat käsi kädessä – ei toistensa kustannuksella.
Jos emme pidä huolta niistä, jotka tuottavat ruokamme, joudumme pian tilanteeseen, jossa meillä ei ole enää viljelijöitä. Tämä on nykyisessä maailmantilanteessa kriittinen haavoittuvuus, johon on ennakoivasti puututtava.