Tyly tosiasia on, että Venäjän presidentti Vladimir Putin haluaa nähdä Ukrainan nykyisellään tuhottuna ja tulevaisuudessa osana Venäjää. Entistä enemmän – valitettavasti – näyttää siltä, että Kremlin halu poistaa Ukraina maailmankartalta on suurempi kuin länsimaiden kyky tukea Ukrainaa.
Toinen tyly totuus on, että jos Ukrainan linjat romahtavat jossakin kohtaa, Putin ei jätä tilaisuutta käyttämättä. Venäjä käyttää hyväkseen pienimmätkin mahdollisuudet alistaa Ukraina. Jos näin käy, tulemme elämään hyvin epävakaassa Euroopassa.
Suomen, Euroopan Unionin ja koko länsimaisen yhteisön tulee auttaa Ukrainaa. Kylmä fakta on, että näin kannattaa toimia, ei pelkästään siksi, että se on inhimillisesti oikein, vaan myös siksi, että se on strategisesti järkevää. Eurooppa ei yksinkertaisesti voi ottaa riskiä Ukrainan romahtamisesta. Se vaatii taloudellisen ja materiaalisen avun lisäksi myös ihmisiä. Ennemmin tai myöhemmin lännen on harkittava joukkojen lähettämistä Ukrainaan.
Tämä ei tarkoita sotimista etujoukoissa vaan esimerkiksi rajavalvontaa Ukrainan pohjoisrajalla Valko-Venäjän suuntaan. Nämä joukot voisivat toimia samalla periaatteella kuin SFOR ja KFOR: rauhaa turvaavia ei-taistelullisia joukkoja. Tämä antaisi Ukrainalle mahdollisuuden irrottaa omia resurssejaan rajavalvonnasta ja siten keskittää niitä kriittisiin kohteisiin. Se tasoittaisi myös Ukrainan tietä turvatakuisiin ja lopulta Naton jäseneksi.
Niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, ainoa tie eteenpäin on Ukrainan yksiselitteinen voitto sodassa. Se puolestaan vaatii Yhdysvaltojen ja ennen kaikkea Euroopan vahvojen maiden Saksan ja Ranskan panosta. Pelissä on vapaus, ihmisoikeudet ja demokratia: kaikki se, mille länsimainen yhteiskuntakäsitys perustuu.
Euroopan on otettava aiempaa suurempi vastuu Ukrainan turvallisuudesta. Aikaa ei Euroopalla tässä paljoa ole. Ukrainan puolustuskyky on taattava ja Venäjän hyökkäyskykyä vastaavasti heikennettävä. Ukrainan haasteita juuri nyt ovat kuluneet joukot, riittämätön miesvahvuus ja reservien puute. Tilanne on sama kuin Suomessa tammi-/helmikuussa 1940. Taisteltiin urhoollisesti suurta vihollista vastaan, ja brittien ja ranskalaisten tuen pelko vaikutti siihen, että Stalin tyytyi talvisodan rauhaan.
Suomi antaa parhaan panoksensa paitsi tukemalla Ukrainaa suoraan, myös vaikuttamalla kansainvälisiin ratkaisuihin. Ukrainan – ja sitä myötä koko Euroopan – etu on saada Yhdysvallat, Ranska ja Saksa tekemään rohkeampia ratkaisuja. Lännen on turha pelätä Venäjän “eskalaatiota”, sillä Venäjä on jo itse eskaloinut aloittamansa sodan.
Nyt on lännen viimeinen hetki herätä. Reaktiivinen ja passiivinen politiikka on osoittanut toimimattomuutensa, ja on aika viimein antaa Ukrainalle kaikki se tuki mitä Ukraina tarvitsee. Ukrainan, Euroopan ja meidän itsemme vuoksi.
Jarno Limnell (kok.)
kansanedustaja, sotatieteiden dosentti
Espoo