Otsikkoni tuli mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Miten niin etäelämänsä vangit – keitä he ovat muka?
Aikamme yksinäisyys on todellista. Esimerkiksi me suomimiehet lienemme yksinäisimpiä koko maailmassa. Siis se osa, joka elää penttilinkolamaista erämaataan. Tiedemiesjulkkis Linkola eli ”saarellaan” kai kauan seuranaan ympäröivä luonto ja ääriaatoksensa maailmanlopusta.
Me suomalaiset olemme osaava, lahjakas ja jääräpääkansa. Elämme ja kuolemme saappaat jalassa ja aika yksinäisinä. Seuranamme, niin miehillä kuin naisilla, on useimmiten jokin kotieläin – ja kännykkä kai sentään nykyään. Suorakontaktien suhde juuri miehillä on laskenut jo kauan. Mutta sähköisten viestimien kulta-ajassa eletään ja niiden korvaava merkitys on sinällään hyvä asia. Otsikollani haastan pohtimaan lisääntyneen yksinelon ihanuutta ja kurjuutta.
Pohjoisen ja itäisen Suomen osalta harvaanasutus on kuulunut arkeen mutta etäelämä kaukana naapurista ei ole positiivinen asia. Kun seuraa julkimedioita ja niiden kontaktipalstoja edes joltisesti, voi havaita mm. kielenkäytön muutoksia kärjekkäämmiksi. Itse luovuin ”naamakirjasta” jo vuosia sitten toistensa parjausten takia.
Yksinäisiä on yhä enemmän myös tiheään asutuissa kaupungeissa ja lähiöissä. Ja syyt lienevät moninaisia.
Ovatko etäelämäänsä joutuneet ja/tai siihen tyytyneet kännykkäsuomalaiset muka maailman onnellisin kansa? Tuskinpa. Edellä kertomien lieveilmiöiden takia ja myös siksi, että sähköiset kontaktivälineet hallitsevat yksipuolisesti, on yhä useampi halukas pysymään nurkissaan ja asioimaan vain suurmarketeissa ruokaostoksillaan.
Miesten erakoituminen lienee naisia pahempi. Sosiaalistuminen ei parane räikeillä kontaktipalstamielipiteillä. Yksinäisyyden kylmästä sylistä tapasi ennen moni kansallisrunoilija kirjoittaa. Nyt sisäänpäin kääntyminen ja etäelämä lisääntyvät, vaikka kansalaisemme asuvat näennäisesti keskimäärin jopa fyysisesti likempänä toisiaan. Seinäntakaisnaapuruus ei sinällään paranna siis ihmiskontaktien laatua.
Jouko Pesonen
Alajärvi