Otsikko tuli mieleeni kuin salama kirkkaalta taivaalta. Miten niin etäelämän vangit – keitä he ovat?
Aikamme yksinäisyys on todellista. Me suomimiehet lienemme yksinäisimpiä koko maailmassa. Siis se osa meistä, joka elää penttilinkolamaista erämaataan. Linkola eli ”saarellaan” kai kauan seuranaan ympäröivä luonto ja ääriaatoksensa maailmanlopusta.
Me suomalaiset olemme osaava, lahjakas ja jääräpää kansa. Elämme ja kuolemme saappaat jalassa ja aika yksinäisiä.
Seuranamme on useimmiten jokin kotieläin, ja kännykkä kai sentään nykyään. Suorakontaktien määrä juuri miehillä on laskenut. Elämme sähköisten viestimien kulta-ajassa, niiden korvaava merkitys on sinällään hyvä asia.
Otsikollani haastan pohtimaan lisääntynyttä yksineloa.
Pohjoisessa ja itäisessä Suomessa harvaanasutus on kuulunut arkeen, mutta etäelämä kaukana naapurista ei ole positiivinen asia. Kun seuraa medioiden ja niiden kontaktipalstoja, voi havaita mm. kielenkäytön muuttuneen kärjekkäämmiksi.
Yksinäisiä on yhä enemmän myös tiheään asutuissa kaupungeissa ja lähiöissä. Syyt lienevät moninaisia.
Ovatko etäelämäänsä joutuneet ja/tai siihen tyytyneet kännykkäsuomalaiset muka maailman onnellisin kansa? Tuskinpa.
Edellä kertomieni lieveilmiöiden takia ja myös siksi, että sähköiset kontaktivälineet hallitsevat yksipuolisesti, on yhä useampi halukas pysymään nurkissaan ja asioivat vain suurmarketeissa ruokaostoksillaan. Miesten erakoituminen lienee naisia pahempaa.
Sosiaalistuminen ei parane räikeillä kontaktipalstamielipiteillä.
Yksinäisyyden kylmästä sylistä tapasi ennen moni kansallisrunoilija kirjoittaa. Nyt sisäänpäin kääntyminen ja etäelämä lisääntyvät, vaikka kansalaiset asuvat keskimäärin jopa fyysisesti likempänä toisiaan.
Seinäntakaisnaapuruus ei paranna siis ihmiskontaktien laatua.
Jouko Pesonen
Alajärvi