On niin paljon kaikenlaista. Menossa ja tulossa. Tehtävänä, opeteltavana ja muutettavana. Sitähän se kaikki on, alituista liikettä.
Sanotaan, että meidän jokaisen on tärkeää liittyä elämänvirtaan. Ettei jäädä junasta asemalle maailmanmenoa ihmettelemään. Se ihmettely kun voidaan tulkita passiiviseksi laiskotteluksi ja joutenoloksi.
Liikkuaksemme aktiivisesti meille tarjotaan päivittäin ohjeita ja listoja, kuten 10 kohdan vinkkejä. Niitä noudattamalla voimme saavuttaa ihannejuttujamme, mitä ne sitten kullekin ovatkaan.
Ei meitä ihmisiä tosiaankaan voida syyttää yrittämisen puutteesta pyrkiessämme parantamaan tilannettamme annettujen ohjeiden perusteella.
Ja onhan näitä virtaan osallistumisen ja osallistamisen juttuja tutkittu ja löydetty keinoja siihen, miten virrassa uimme ja virtaan löydämme.
Vai onko niitä sittenkään tutkittu ja löydetty riittävästi?
Erityisesti 1990-luvulla innostuttiin jokaisen ihmisen hyvän itsetunnon hankkimisesta. Tämän ajateltiin johtavan parempaan yhteiskuntaan. Sen seurauksena meihin iskostui ajatus siitä, että onni ja menestys ovat seurausta meidän erinomaisuudestamme ja poikkeuksellisuudestamme. Olemmehan ainutlaatuisia yksilöitä.
Noissa erinomaisuuden sankaritalkoissa epävarmuus tulkittiin heikkoudeksi tai kykenemättömyydeksi menestyä ja muut nähtiin systeemin ulkopuolelle jääneiksi toisiksi.
Tämä hillitön ja toisinaan katteeton itseluottamus on johtanut omien etuoikeuksien yltiöpäiseen korostamiseen ja ehtymättömään tyytyväisyyden tarpeeseen – jopa toisten ihmisten kustannuksella.
Voisin väittää, että tuossa kaikkivoipaisessa kultakuplassa eivät virtaa näkökulmat ja uudet ideat, vaan jämähtäneet puolustusmuurit, jotka yrittävät suojata ihmisen omaa ahdasta käsitystä omasta täydellisyydestä. Eiköhän tästä löydy esimerkkejä niin läheltä kuin kaukaa.
Mitäpä jos epävarmuus nähtäisiinkin kaiken kehittymisen elinehtona?
Meillä kaikilla on puutteemme ja keskeneräisyytemme erilaisine rajoituksineen. Epävarmuus onkin vahvuutemme, jos uskallamme epäonnistua ja siten kehittyä.
Oppiminen kun tapahtuu siellä, missä on tilaa tietämättömyydelle ja uteliaisuudelle. Toivon kaikenlaisille lannistusmankeleille hyvää kyytiä kaatopaikalle. Toivon ymmärrystä juhlistaa myös kivaa keskivertaisuutta.
Elämä on hauskempaa, kun on paljon uutta opittavaa!
Sonja Meyer-Jokiranta
sosiaalityönopiskelija