Vanhoissa elokuvissa ja dokumenttifilmeissä vilahtelevat harmaisiin pukuihin ja esiliinoihin pukeutuneet naiset, joilla on myssy hiustensa suojana. He ovat Helsingin Diakonissalaitoksen työntekijöitä, diakonissoja.
Entisaikojen diakonissat ja sellaisiksi pyrkivät koesisaret olivat uutteraa väkeä. Viime vuosisadan vaihteessa, sisällissodassa ja talvi- jatkosodissa he uurastivat vapaaehtoisina sairaanhoitajina ja auttajina itseään säästelemättä.
Historioitsija, filosofian tohtori Jyrki Paaskosken tuoreen, Ihmisen arvo -teoksen (Edita Publishing, 2017) mukaan diakonissoihin kohdistui vaatimuksia, jotka ovat nykyihmisen silmissä armottoman kovia.
– Idea oli siinä, että sisaret piti kasvattaa samaan muottiin. Poikkeushahmoja ei hyväksytty, Jyrki Paaskoski sanoo.
Käytännössä Diakonissalaitos sääteli naisen koko elämää. Diakonissojen oli oltava naimattomia, maineeltaan nuhteettomia ja kristilliseltä vakaumukseltaan varmoja. Heidän oli pukeuduttava ja käyttäydyttävä laitoksen luomien ihanteiden mukaisesti.
Diakonissoille sopimattomina ominaisuuksina pidettiin esimerkiksi kapinointia, niskurointia ja itsepäisyyttä. Työasua eli mustaa tai harmaata kepsipukua oli pidettävä töissä ja vapaa-ajalla.
Laitoksen arvomaailmaan sopimattomat koesisaret erotettiin joskus mielivaltaisin perustein.
Paaskosken mukaan ankara moraalikoodi ja säännöt alkoivat rapautua vasta toisen maailmansodan melskeiden jälkeen. Nuoret, yksityiselämänsä liialliseen rajoittamiseen väsyneet naiset jättivät laitoksen joukoittain.
Paaskosken laaja historiateos julkistettiin perjantaina Helsingin Diakonissalaitoksen 150-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä. Diakonissalaitoksen perusti vuonna 1867 vauras leskieverstinna Aurora Karamzin.
JOHANNA JURKKA / LÄNNEN MEDIA
