Kesällä 2017 olin päättänyt toiseksi viimeisen opiskeluvuoteni Seinäjoen ammattikorkeakoulussa kulttuurituotannon linjalla. Vaikka olin viimeiset puoli vuotta suorittanut palkallista työharjoittelua, rahat olivat opintojen vuoksi tiukilla. Olimme lähdössä vielä loppukesästä neljän tähden lomamatkalle Rodoksen aurinkoon koko silloin nelihenkisen perheen voimin. Lomarahat piti repiä jostain.
Sain onneksi kesätöitä Keskisen kyläkaupasta. Se oli juhlavuoden kunniaksi auki kesän jokaisena päivänä. Halusin tai en, sain elämäni ensimmäiset työvuorot myös juhannuksen jokaiselle päivälle.
Aatonaaton aamuna lähetin muun perheen juhannuksen viettoon. Yleensä olimme tavanneet matkustaa kaikki yhdessä lapsuuteni maisemiin Kemiin, isovanhempieni mökille, jonne minut on raahattu ensimmäisen kerran jo pariviikkoisena parkuvaisena.
Vaan nyt oli toisin. Keskiselle ajellessani ajattelin, että no, tämä on vain pari päivää elämästä. Myymälässä seurasin lievästi kateellisena, kuinka ohi lipui toinen toistaan iloisempia ihmisiä, selvästi mökkitunnelmissa.
Minä myin meikkejä ja lapoin kosmetiikkaosastolla lisää turvenaamioita hyllyyn. Illan viimeiset tunnit olivat sentään myynnillisesti hiljaisia – muuten eivät, sillä myymälässä pauhasi jostain syystä Daruden Sandstorm.
Biittihitin sijaan olisin halunnut kuunnella mökkipihan koivujen yllä suhisevaa tuulta, rantakalliota vasten iskeytyvää laineiden liplatusta ja papan iänvanhaa, rätisevää mökkiradiota. Nauttia ehkä lasin tai pari viiniä.
Työvuoron jälkeen palasin tyhjyyttä kirkuvaan kotiin lähikaupasta haetun herkkupussin kera. Karkit kainalossa lysähdin sohvalle. Kaipasin perhettä ja sukulaisia. Olo oli tyhjä ja ahdistunut. Koko juhannus tuntui menetetyltä.
Avasin karkkipussin ja tirautin pari kyyyneltä. Kuvittelin sieraimiini koivun ja rantasaunan tuoksun, silmiini keltaisen mummonmökin ajan patinoimat seinät sekä sinisen soutuveneen – kun tajusin, miten suussa pyörinyt iso turkinpippuri valahti kurkkuun ja takertui kiinni. Hurjan kakimisen jälkeen sain sen lopulta nieleskeltyä alemmas, vaikka vähän sattuikin.
Selvisin säikähdyksellä, mutta entä jos tämä olisi jäänyt viimeiseksi juhannukseksi?
Sillä hetkellä päätin, että myös minulle suomalainen mökkijuhannus on sittenkin täydellisen tärkeä, jopa pyhä rituaali.
Tuota toimitusta on päästävä suorittamaan läpi hyttysten kansoittaman, loputtoman pitkän ja kivisen, mutta ah, vuosien saatossa niin rakkaaksi tulleen ihanan, kesäisen mökkitien.
Hyvää juhannusta kaikille lukijoille, toivottaa Eparin kesätoimittaja 2023!
Miia-Maria Kuusisto