Oppimiskyky kasvaa hitaasti, monimutkaisuus nopeasti. Siihen väliin jää kuilu, jota pelkkä leveys ei täytä.
1960-luvulta alkaen tuotanto on kerrostunut: ohjelmistopinoja, globaaleja standardeja, monitasoisia toimitusketjuja ja muodollista riskienhallintaa. Kouluaikana oppimiskykyämme rajaavat aika, kognitiivinen kuorma ja palautesyklit – eikä ihmislaji saanut niiden rinnalle turboaivoja. Mammutin kaatamiseen riittäneet aivot joutuvat nyt ymmärtämään koko ekosysteemin.
Kuvittele muovailuvahapallo. Tilavuus on se tietomäärä, jonka realistisesti ehdit omaksua opintojesi aikana. Voit painaa sen leveäksi lätyksi (horisontaali) tai pyörittää pitkäksi pötköksi (vertikaali). Valmistumisen jälkeen vahaa kertyy yhä – elinikäistä oppimista – mutta kertymävauhtiin on vaikea koulujärjestelmässä puuttua.
Oppiminen on hidasta ja vaatii vaivaa. Siksi käytännön kysymys kuuluu: montako lättyä ja montako pötköä teemme siitä vahasta, joka meillä todella on, kun muovaamme uusia osaajia?
1960–80-luvuilla Suomi toimi tuotannon näkökulmasta nykyistä vähemmän kerrostuneessa ympäristössä. Syvä erikoistuminen kannatti; kyvykkyydet kertaantuivat ja osaltaan mahdollistivat myöhemmän Nokia-kauden.
2000-luvun alussa valmistuksen globaali painopiste kiihtyi kohti Kiinaa WTO-jäsenyyden (2001) jälkeen. Mittakaava muutti toiston taituruudeksi ja taituruuden vauraudeksi – tehdas on myös oppimisjärjestelmä, jossa palaute on välitöntä.
Talous ja kehitys on myös syklistä: laskut tuovat herätyksiä ja kurssimuutoksia. Viro muistuttaa, että vuoden 1991 jälkeen tehdyt aidot reformit ja määrätietoisesti rakennettu digitaalinen infrastruktuuri voivat muuttaa kannustimia ja vähentää kitkaa. Maa on eri ja reunaehdot toiset, mutta oppi on siirrettävissä.
Lätty ei ole pahis. Systeemiajattelu ja rajapinnat ovat välttämättömiä – ne eivät vain ole ilmaisia. Jokainen lisäsentti lättyä on vahaa, jota et käytä pötköön. Lisäksi ajat ovat muuttuneet: aiemmin insentiivit palkitsivat varhaisen syventymisen (öljy-/prosessiteollisuus jne.), kun taas nykyinen kemiantekniikan koulutus leviää vetyyn, akkuihin, kiertotalouteen ja kestävyyteen – aiheisiin, joista moni on saanut suuren mittakaavan vasta viime vuosina ja osa vielä odottaa vuoroaan.
Kun koulun “vahan” tilavuus on rajallinen, mikä maksimoisi elinikäisen kyvykkyyden? Oma vahva mielipiteeni on: Opetetaan invariantit syvällä tasolla (mm. differentiaaliyhtälöt ja optimointi, todennäköisyys ja tilastollinen ajattelu, mittaaminen ja metrologia, säätö- ja järjestelmäajattelu, termodynamiikka ja kuljetusilmiöt, laatu), ja annetaan leveyden karttua projekteissa ja työuran myötä.
Syvä perusta siirtyy toimialalta toiselle; ohut horisontti haihtuu. Syvä perusta auttaa myös arvioimaan innovaatioiden realistisuutta ja järkevyyttä - ainakin oman alan sisällä.
Toisin sanoen, koulujen kannattaa painottaa pötköä enemmän kuin lättyä — maailma kyllä paistaa lättyjä.
Juho Heiska
Seinäjoki