Suomi on ajautunut tilanteeseen, johon emme saa tottua. Nuorten huumekuolemat ovat kasvussa, ja maamme kuuluu tämän synkän tilaston osalta Euroopan kärkeen.
Huumeet ovat nousseet yhdeksi merkittävimmistä nuorten kuolemansyistä. Valtaosa kuolemista on tapaturmaisia myrkytyksiä, joihin liittyy useiden aineiden samanaikainen käyttö.
Jokaisen tilastonumeron takana on nuori ihminen, läheinen tai ystävä. Poliisina ja päihdeasioiden parissa työskennelleenä olen nähnyt liian monta tarinaa, joissa kaikki olisi voinut mennä toisin.
Harvoin kyse on yhdestä väärästä valinnasta. Useimmiten taustalla on pitkä ketju, jossa monet ongelmat ovat kasautuneet vuosi vuodelta. Mukana on mielenterveyden haasteita, traumaattisia kokemuksia, päihteitä, yksinäisyyttä, näköalattomuutta ja tunnetta siitä, ettei kukaan enää pidä kiinni.
Siksi on syytä pohtia, mitä on tapahtunut nuorten elinoloille yhteiskunnassa, jota pidetään maailman onnellisimpana maana.
Katse on käännettävä myös meihin aikuisiin. Olemme jättäneet lapset ja nuoret kasvamaan maailmaan, jota emme itsekään enää täysin tunne.
Sosiaalinen media tuo jatkuvasti näkyville uusia ihanteita, paineita ja houkutuksia. Vertailu on armotonta, hyväksyntää haetaan yhä enemmän ruudun kautta, ja epäonnistumisia pyritään peittämään.
Huumemaailmasta annetaan helposti kuva jännittävänä ja houkuttelevana elämäntapana samalla, kun monet nuoret kamppailevat ulkonäköpaineiden, yksinäisyyden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa. Aikuiset ovat liian kaukana tästä todellisuudesta.
Kun pahoinvointi kasvaa, siihen etsitään nopeita ratkaisuja. Huumeet lupaavat mielihyvää, jännitystä, pakoa ja hetkellistä helpotusta.
Siksi nuorten huumekuolemista puhuttaessa ei riitä, että keskustelemme vain eri aineista ja niiden saatavuuden hillitsemisestä.
Meidän on puhuttava perheistä, kasvatuksesta, varhaisesta välittämisestä ja turvallisista aikuisista.
On tunnistettava riskit ajoissa, vahvistettava yhteisöllisyyttä ja muistutettava siitä, kuinka tärkeää yhteinen aika on lapsille ja nuorille. Jos vanhemmuus horjuu, myös rajojen asettaminen vaikeutuu.
Huolta herättää myös keskustelukulttuuri, jossa huomio kohdistuu yhä enemmän huumeiden käytön seurausten hallintaan kuin itse juurisyiden ratkaisemiseen.
Yhteiskunnan viestin tulee olla selkeä. Huumeita ei pidä normalisoida eikä tehdä hyväksyttäväksi osaksi arkea.
Huumeriippuvuus ei ole elämäntapa, vaan vakava sairaus ja kriisi, josta ihmistä on autettava pois. Ei saa ylläpitää ongelmaa käyttöhuoneita perustamalla tai vastalääkkeitä myrkytykseen laajasti tarjoamalla.
Keskeinen kysymys on, miten autamme nuoren irti riippuvuudesta, ei se, miten mahdollistamme riippuvuuden jatkumisen.
Liian moni nuori on ollut palvelujärjestelmän nähtävissä ennen kuolemaansa. Oikea apu on kuitenkin jäänyt saamatta tai tullut liian myöhään.
Siksi tarvitsemme enemmän aitoa keskustelua sekä kokemusperäisen tiedon jakamista nuorille huumeiden vaaroista ja siitä, millaista elämä on huumeriippuvaisena.
Tarvitsemme toimivat, oikea-aikaiset ja yksilön tarpeet huomioivat palvelupolut sekä nykyistä tiiviimpää yhteistyötä ja tiedonvaihtoa eri toimijoiden välillä.
Kun nuoren huumeiden käyttö havaitaan, hoidon on käynnistyttävä välittömästi. Perheiden on saatava tukea heti ensimmäisten hälytysmerkkien ilmetessä.
Tarvitsemme ketjun, jossa nuori ei putoa palvelusta toiseen siirtyessään eikä jää yksin hoidon jälkeen. Kynnyksen palveluun tulee olla matala ja helposti saavutettavissa.
Tähän liittyy myös vaikea keskustelu tahdosta riippumattomasta hoidosta. Voiko yhteiskunta seurata sivusta, kun alaikäinen etenee kohti vakavaa riippuvuutta ja mahdollisesti kuolemaa? Onko oikein vedota itsemääräämisoikeuteen tilanteessa, jossa riippuvuus on jo heikentänyt kykyä tehdä omaa etua tukevia päätöksiä?
Vastaukset eivät ole yksinkertaisia. Silti meidän on uskallettava arvioida nykyistä vahvempia keinoja puuttua alaikäisten vakaviin päihdeongelmiin jo varhaisessa vaiheessa.
Kyse ei ole rangaistuksesta vaan suojelusta. Joskus nuoren pelastaminen voi tarkoittaa sitä, että aikuinen tekee vaikean päätöksen hänen puolestaan.
Yksikään lapsi ei haaveile elämästä huumeriippuvaisena. Siksi meidän velvollisuutemme on rakentaa yhteiskunta, jossa mahdollisimman harva päätyy sille tielle.
Meidän on puututtava ongelmiin aikaisemmin, tarjottava apua nopeammin ja uskallettava tehdä ratkaisuja, jotka asettavat nuoren edun etusijalle. Yksikin menetetty nuori on liikaa.