En olisi ollut entisaikana kunnon emäntä tai perheenäiti, ajattelin ihaillessani lapualaisen tuttavani kodissa hänen esi-isiensä ja äitiensä tekemiä käsitöitä.
Oli taidokkaasti tehty peilipöytä, intarsiaupotuksin somistettu pöytä ja sen ympärillä tukevat tuolit ja vielä kaksi korkeaa kukkapylvästä. Ne kaikki ja paljon muutakin oli tehnyt 75-vuotiaan tuttavani isoisä.
Oli myös iso-isoisän tekemiä tarvekaluja ja kirstuja. Lapselle tehty kylvövakka oli niin huolellista työtä, että vaikka sitä olisi suurennuslasilla tarkastellut, siitä ei löytynyt mitään virhettä ja rumaa kohtaa.
Monet ryijyt ja täkänät seinillä, joidenkin ikkunoiden pitsiverhot, matot ja ylä-ala-sängyn verhot olivat edesmenneen äidin tekemiä.
Kuulin, että kaikkien puutöiden tekijä oli ollut kansakoulun opettaja. Ei siis mikään puusepän oppia saanut.
Entisaikaan pidettiin ilmeisesti itsestään selvänä, että jokainen osasi tehdä käsillään jotakin. Naiset ompelivat, neuloivat ja kutoivat pienestä pitäen. Vanhempi polvi opetti nuorempia. Ei siinä välttämättä sen kummempia kouluja tai kursseja tarvittu. Tekemisen taito oli myötäsyntyistä ja kekseliäisyyttä oli ilman slushia tai muita nykyajan ilmiöitä. Missä ne taidot nyt ovat? Olisivatko ne voineet häipyä olemattomiin vai emmekö vain osaa hyödyntää niitä?
Ai, niin, vallan unohdin: eihän meillä ole aikaa. Meillähän on pitkät työpäivät. Eihän sitä enää jaksa töiden jälkeen mitään tehdä ja lomilla pitää tietenkin rentoutua. Isovanhempiemme ja sitä edeltävien sukupolvien aikana päivät taisivat venyä vielä pitemmiksi, mutta kas kummaa, he ehtivät ja jaksoivat hyödyntää kättensä taitoja.
Samalla mielikin rauhoittui. Niin ainakin oletan, vaikka tuskinpa se käsitöiden teko aina niin mieluista oli. Joskus sekin kävi työstä.
Tietenkään nykyajan asunnot trendikkäine sisustuksineen eivät taida oikein soveltua puutöiden tekoon. Mitä siitä tulisi, jos perheen pää tai lapset sotkisivat sisustussuunnittelijan laatiman kodin lastuillaan ja härpäkkeillään. Kangaspuut veisivät liian paljon tilaa, mutta virkkaaminen, ompelu ja neulominen onnistuisivat nykyasunnoissakin.
Mutta kun sellaiseen ei ole aikaa. On räplättävä älypuhelinta, raportoitava kaiken aikaa Facebookiin tekemisiään ja kommentoiva muiden tekemisiä, netissäkin on ehdittävä roikkua ja omaa kehoaan tai mieltään on pidettävä kunnossa erilaisilla kursseilla tai harrastuksilla.
Eihän nykymenossa kerta kaikkiaan ole aikaa mieltä rauhoittavaan puuhasteluun sen paremmin miehillä kuin naisillakaan.
Katsellessani tuttavani kodin kauniita esineitä, ajattelin myös, miten meillä pitäisi voida tarjota turisteille muovisen matkamuistokrääsän sijasta taidokkaita käsin tehtyjä esineitä.
Mutta jos meillä jossakin lahjatavarakaupassa on vaikkapa puusta tehtyjä käyttöesineitä, niiden hinnat ovat niin taivaita hipovia, ettei niihin monillakaan ole varaa.
Katselin vähän aikaa sitten erään museon myymälässä kotimaisia puisia salaatinottimia, jotka olivat kuin kaksi suoraa puukapulaa, hinta 69 euroa. Toisaalta esimerkiksi Japanissa on myynnissä taidokkaita sekä koriste- että käyttöesineitä eivätkä ne ole halpoja ja silti niitä ostetaan.
RITVA LÖFBERG