Lokakuun 4. päivänä vietetään Maailman Eläinten päivää, ja samasta päivästä alkaen Suomessa Eläinten viikkoa. Luonnon eläimet ovat maapallon säilymisen kannalta elintärkeitä, myös sellaiset eläimet, jotka eivät miellytä meidän silmiämme ja korviamme. Kotieläimillä ja lemmikeillä on oma tärkeä tehtävä hyvinvointimme ylläpitäjinä. Olemme kauan sitten kesyttäneet luonnoneläimiä omaksi hyödyksemme, ja nykyisin monet niistä ovat oleellinen osa kotiemme asukkaista. Lemmikit eivät kuitenkaan ole vain meidän itsekkäiden halujemme toteuttajia vaan ihmisiin kiintyviä olentoja, jotka tarvitsevat hoivaa ja rakkautta elämänsä jokaisena päivänä.
Minusta tuli eläinrakas luonnostaan, kun kasvoin koti- ja luonnoneläinten ympäröimänä. Ensimmäisen ihka oman lemmikkini sain alakansakoululaisena, kesänaapureinamme valkoisella huvilallaan asuneen kunnanlääkäriperheen itseni ikäiseltä tyttäreltä. Kesän lopulla hän kiikutti minulle pienen, pörröisen kissanpennun, jota perhe ei voinut viedä mukanaan kirkolle. Pentu sylissäni koin sellaista hellyyttä, jota en aiemmin ollut vielä kertaakaan kokenut.
Kun kissani oli kasvanut aikuiseksi, sillä oli tapana odotella laiturilla isääni kalastamasta. Eräänä päivänä kissa oli isän huomaamatta hotkaissut ongenkoukun, eikä ollut muuta tehtävissä kuin lopettaa eläin. Suru ja ikävä lähes musersivat. Vähitellen opin ymmärtämään ihmisen osan; aina kun päästää jonkun sydämeensä, jossain vaiheessa koittaa luopumisen hetki. Suru ja kaipaus ovat rakkauden hinta, koska kaikki, mitä me tässä maailmassa kuvittelemme ikuisesti omistavamme, on vain lainaa.
Vuodet ja vuosikymmenet vierivät, kunnes kohtalo taas puuttui peliin: Lähes 12 vuotta sitten joku oli hylännyt luontoon noin vuoden ikäisen kissan, joka alkoi käydä pihallani jakamassa siileille viemäni eväät. Sovussa ne söivät, mutta kun tulivat pakkaset, ja siilit menivät talvilevolle, kissalle oli keksittävä jokin pysyvä ratkaisu. Eläinsuojeluyhdistyksen avulla sain sen loukutettua, ja sovittiin, että se jäisi luokseni vain yhdeksi yöksi, jonka jälkeen se vietäisiin uuteen sijoituspaikkaan.
Mutta kissa jäi pysyvästi luokseni, ja siitä tuli Kisuli, joksi olin sitä mielessäni jo kutsunut. Olimme yhdessä joka päivä. Lopetin kaukomaille matkustelemisen ja viihdyin hyvin kotona. Kesyynnyttyään Kisuli osoittautui ystävälliseksi, kiltiksi ja erittäin siistiksi. Ainoa teko, josta sitä aluksi hieman moitin, oli kotimme seinien uudelleen tapetointi. Vanhemmiten seinät eivät enää Kisulia kiinnostaneet vaan raapimislaitteet riittivät.
Kisuli oli paljon emäntäänsä sosiaalisempi ja sai runsaasti silityksiä sekä omaisiltani että sattumoisin muilta meillä piipahtaneilta ihmisiltä. Vuosikaudet se seurusteli öisin ikkunan läpi ja tuuletusluukun kautta terassille sitä tervehtimään tulleen kaverikissan kanssa. Ikkuna oli myös vaihtelevine ohjelmineen Kisulin televisio.
Tätä kirjoittaessani on kulunut toista kuukautta siitä, kun jouduin Kisulista sen kuolemanvakavan sairauden vuoksi luopumaan. Jäljellä on suru, suuri kaipaus, ja muistot, jotka häviävät vasta mukanani.
On etuoikeus surra jokaista, jota olemme saaneet rakastaa. Ja koska eläimet ovat, toisin kuin ihmiset, viattomia, niiden jälkeensä jättämä suru on puhdas ja särötön. Ja päällimmäisenä on kiitollisuus.
On erittäin murheellista lukea tai kuulla päivittäin eläinten kaltoin kohtelusta, jopa kiduttamisesta. Itsekkyys ja välinpitämättömyys ovat kuin syöpä, joka leviää hallitsemattomasti, tuhoisin seurauksin. Sanonta, että ihminen on pedoista pahin, tuntuu liian usein pitävän paikkansa.
Mirja Kuivaniemi
Seinäjoki