Lienee sanomattakin selvää, että elämäni eläimet ovat kissat. Toiset rakastavat yli kaiken koiria, jotkut hevosia, jopa jyrsijöitä, matelijoita, lintubongaamisesta puhumattakaan. Kaikkia yhdistää rakkaus eläimiin. Se on hienoa ja kunnioitettavaa.
Asiassa on kuitenkin iso ristiriita. Toiset eläinrakkaat kun katsovat oikeudekseen ampua ja metsästää eläviä ja kuoleman edessä pelkoa ja pakokauhua tuntevia luontokappaleita.
Uhri tuijottaa aseen piippua, ja odottaa. Laukaus tulee, ruho kaatuu. Sille on annettu tutulla paikalla särvintä, jotta se pysyisi aseen piipun ulottuvilla. Metsästäjät ruokkivat tapettaviaan, jotta olisi helppo ampua ruokapaikalle tulevat eläimet.
Tappaminen, noin niin kuin huvin vuoksi, ja etenkin kannanhoidollisesti on monen mielestä suotavaa.
Kuinka kaunis ja täplikäs peura erämaassa on varteen otettava ja oikea uhka urbaanin miehen katumaasturille. Sitä sopii metsästäjien yksissä tuumin, voimiensa tunnossa saunassa pohtia.
No, eihän noista mitättömistä ja hylätyistä kissanpennuista laulua saa, mutta ainahan voi hyräillä.
Otimme Kissatalolle vastaan pennun. Pentu oli joitain kuukausia aiemmin emostaan liian nuorena erotettu ja otettu lapsille leluksi. Kun eivät lapset enää halunneet leikkiä sen kanssa, pentu potkaistiin ulos. Oli jo onneton ohittanut suloisimman pentuvaiheen. Vaasasta pohjoiseen, Pietarsaareen päin, Särkimon kunnan metsistä pentu pelastettiin.
Keskenkasvuinen laiha raukka rähmi lumihangessa etsien ruokaa ja lämpöä. Viime hetkellä naapuri yhytti sen ja korjasi talteen.
Tämän kaltaisia tarinoita on lukuisia. Voi vain miettiä, minkälaisen eettisen ja moraalisen perinnön useat vanhemmat jälkipolvelleen jättävät, noin niin kuin eläinten oikeutta hyvään elämään silmällä pitäen.
Kirsti Koivula
Kissatalo
Vaasa