Syrjintä työmarkkinoilla on todellista – myös julkisella puolella.
Me puhumme työllisyydestä, työvoimapulasta ja osaamisen merkityksestä. Me kaipaamme lisää käsiä, päitä ja sydämiä työelämään.
Mutta kun työ tulee pyörätuolissa – ovet eivät aina aukene.
Olen koulutettu, kokenut ja motivoitunut työntekijä. Olen tehnyt töitä IT-tukena, projektipäällikkönä, järjestöjohtajana, kouluttajana ja kansainvälisen verkoston edustajana. Olen myös työnantaja, joka työllistää henkilökohtaisia avustajia.
Ja silti – olen saanut työnhakuun kymmeniä hiljaisia hylkäyksiä, jotka eivät koskaan selittäneet miksi.
Voisi kuvitella, että julkinen sektori olisi suunnannäyttäjä. Että kunta, valtio tai hyvinvointialue osaisivat tunnistaa osaamisen, eivätkä jumittuisi fyysiseen liikkumiskykyyn. Mutta todellisuus on toinen. Syrjintä ei ole aina suoraa – se on hiljaista ohittamista, vaikenemista ja ”sopivamman” valitsemista.
Kun haastatteluun pääsee, keskustelu alkaa usein käytännön asioista:
”Miten tulet töihin?”
”Onko sinulla avustaja mukana?”
”Tarvitsetko hissin?”
Entäpä kysymykset:
”Mitä osaat?”
”Mikä on vahvuutesi?”
”Mitä tuot tiimiin?”
Nämä jäävät joskus kokonaan kysymättä. Koska este ei ole esteettömyys – vaan asenteet.
Onko niin, että Suomessa työ kyllä kelpaa – kunhan se ei tule pyörätuolissa?
Tämä ei ole pelkästään minun tarinani. Tämä on monen tarina, joka ei pääty työsopimukseen, vaan hiljaiseen pettymykseen. Se on syrjintää, jota ei voi aina osoittaa, mutta jonka tuntee joka solullaan.
Ja se on tappio – ei vain vammaiselle työnhakijalle, vaan koko yhteiskunnalle.
Kun suljemme pois ihmisiä, jotka voisivat tehdä työnsä erinomaisesti – me menetämme osaamista, kokemusta, näkökulmia.
Inkluusio ei ole pehmeä arvo – se on kovaa osaamista.
Jos haluamme oikeasti rakentaa yhdenvertaista työelämää, on aloitettava kysymällä:
Milloin työelämä todella avautuu kaikille – myös niille, joiden tie työpaikalle on kapeampi mutta tahto vahvempi?
Lassi Murto
Raisio