Suhteessa verrokkimaihin Suomen talous on heikentynyt viimeiset 20 vuotta. Samaan aikaan Suomesta on tullut maailman onnellisin maa. Näillä muutoksilla taitaa olla yhteisiä nimittäjiä.
Politiikassa pääoppi on ollut mahdollisimman antelias hyvinvointivaltio, hyvä sosiaaliturva ja hyvät ilmaiset palvelut. Haluamme olla humaaneja, suojata kuluttajaa ja luontoa. Haluamme parantaa palkkoja ja työehtoja sekä lyhentää työaikoja. Haluamme tarjota kansalaisille hyvät kulttuuripalvelut ja vapaa-ajan elämyksiä. Yksilön oma vastuu on ulkoistettu yhteiskunnalle. Tämä hyvä on ollut mahdollista vaan kiristämällä verotus äärimmilleen ja lisäksi rahoittamalla hyvinvointi kasvavalla velanotolla.
Toiveena on ollut, että tuleva talouskasvu kattaa velat. Verovaroilla katettu julkinen sektori on kasvanut ja sen työpaikat ovat lisääntyneet. On haluttu rakentaa yritystoiminnalle mahdollisimmat kattavat velvoitteet ja tiukka sääntely.
”Onnellisen elämäntavan” valtioissa syntyvyys on alentunut. Suomessa vanhusten määrä kasvaa ja huoltosuhde heikkenee. Suomalaiset ovat oppineet onnellisen maan elämäntyylin ja pitämään sitä ”ihmisoikeutena”. On unohdettu vanha viisaus, ”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi”. Hiki otsalla on kuivunut, teemme liian vähän työtä ja käytämme liikaa verovaroilla rahoitettuja palveluita. Julkisiin sekä yksityisiin organisaatioihin on syntynyt kalliit ja ahneet johtamis- ja edunvalvontarakenteet. Kyynärpäätaktiikka etenemisessä ja työtaistelut lisääntyvät. Työn tuottavuus laskee.
Talous kasvaa vaan työnteolla ja kannattavien yritysten kautta. Hyvinvointivaltion rahoitus on täysin riippuvainen yksityisen sektorin rahavirroista.
Olemme tilanteessa, jossa yritykset eivät enää kykene rahoittamaan liian kallista ja ”onnellista” hyvinvointivaltiota. Kallis verotus ja raskas sääntely lopettavat investoinnit ja kaatavat yrityksiä.
Kansalaisille ei kerry varallisuutta ja yrityksiltä puuttuu pääomarahoitus. Samalla loppuu työn tekemisen ja yrittämisen motivaatio. Lisävaikeusastetta aiheuttavat myös kehitystarpeet maanpuolustuksessa.
Kaksikymmentä vuotta on väärän kehityksen rinnalla yritetty keksiä pieniä kosmeettisia parannuksia myös yritysten toimintaedellytyksiin. On kuviteltu, että kosmeettisten korjausten psykologiset vaikutukset olisivat riittäviä. Pääkehityssuunta on kuitenkin ollut, että hyvinvointivaltion kustannukset ovat liian isot ja yritysten kilpailukyky on annettu rapautua.
Käsittääkseni valveutuneimmat poliitikot alkavat ymmärtää, että talous on menossa kohti katastrofia. Näyttää kuitenkin, että edelleen jatketaan pelkillä kosmeettisilla parannuksilla. Ne tulevat olemaan edelleenkin tehottomia. Kun tauti on äitynyt pahaksi, tarvitaan ”myrkylliset” lääkkeet.
Tämä syöksy ei enää korjaannu, ellei tehdä todella isoja korjauksia Suomen hyvinvointivaltion, verotuksen ja sääntelyn rakenteisiin. Poliittinen toimintaympäristö ei vain edelleenkään mahdollista muutoksia. Vaalimainonnassa on vaikea löytää ehdokasta, joka uskaltaa puolustaa Suomen kansantaloutta.
Lisäksi kansalaisten tulisi laajasti ymmärtää ja hyväksyä muutokset. Asennemuutos on hidas prosessi. Tiedotusvälineet myös systemaattisesti puolustavat ”onnellista” elämäntapaa ja vastustavat kaikkia taloutta korjaavia parannuksia. Pienet asiat ovat isoja asioita tärkeämpiä. Kansantalouden asemasta, painotetaan epäkohtia yksilölle.
Juhani Viitala
Kauhava