Eheä ke­hi­tys­ta­ri­na ja pitkä- jän­tei­syys rat­kai­si­vat Oulun voiton

Kirjoittaja Matti Posio

Oululaisen ja tamperelaisen itseluottamuksen ero on siinä, että Tampereella usko omaan erinomaisuuteen saa helposti sanallisen muodon.

Hetkeä ennen vuoden 2026 Euroopan kulttuuripääkaupungin paljastumista koomikko Simo Frangén julisti Tampereella saunaravintolaan kokoontuneelle hakutiimille: ”Tampere on paras, ja nyt katsotaan, mihin se riittää.”

Puolisen tuntia myöhemmin Oulussa tempaistiin esiin etukäteen tilatut Mestari-lippikset. Pohjoisessa voittoa ei ollut etukäteen hehkutettu, mutta olihan siihen toki varauduttu.

Kulttuuripääkaupungin hankejohtaja Piia Rantala-Korhonen huikkasi puhelimeen Helsingistä, että lippiksiä oli tilattu ”riittävä määrä” ja tilataan lisää. Tunnelmiaan hän kuvasi sanoilla ”katossa”, ”täysin sekaisin” ja ”menee aivan kärkeen kaikkien työelämän päivien joukossa”.

Onnen hetkellä Helsingissä halattiin turvavälienkin kustannuksella.

Hakutiimi oli kiitollinen myös kaikille kriittisille äänille, jotka ovat vuosien mittaan piiskanneet organisaatiota tulemaan tarpeeksi ulos kulttuurikentän mukavuusalueilta. Oulun hanke ei ole pelkkää taidetta, vaan esimerkiksi tulevaisuuden sairaalaa ja avautuvaa yliopistoa.

Oulun voiton varmisti pitkäjänteinen ja johdonmukainen työ, jonka kaupunki aloitti aikaisemmin kuin ainoaksi todelliseksi haastajaksi kohonnut Tampere.

Savonlinnalla ei ollut mahdollisuuksia juuri siksi, että ykköskriteeri ratkaisussa ei ollut tamperelaisten vilauttelema alueellinen kehitystarve.

Oulun Rantala-Korhonen muistaa ohjelmajohtaja Samu Forsblomin kanssa saaneensa asian ensi kertaa työpöydälleen helmikuussa 2017. Samat tekijät ovat pysyneet hankkeen ytimessä siitä lähtien.

Oulun satasivuisesta hakemuksesta tulikin ehyempi kokonaisuus kuin Tampereella, missä suunnitelman tekijät vaihtuivat matkalla ja itsenäisten ryhmien ideoita parsittiin kokoon.

Oulun hakemukseen ehti tutustua tarpeeksi ajoissa tarpeeksi moni. Välillä tuntui siltä, että kaikki oululaisetkaan eivät usko, että Oulusta olisi Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Heille on varmasti ilo olla väärässä.

Lopulta, hitaasti lämmeten ja sisukkaasti sielusta saakka todistaen Oulu nappasi mestaruuden pitkässä kilvassa, joka vaativuudeltaan vastaa arviolta viiden jääkiekon maailmanmestaruuden voittamista.

Pääpalkinto ei ole titteli, vaan EU:n tunnetuimman ja arvostetuimman kulttuuri-instituution edustajaksi pääsevälle varmistuu kymmenien miljoonien eurojen lisärahoitus kulttuuriin ja kaupunkiseudun kehittämiseen.

Ensimmäisen hakukierroksen väliraportissa vuosi sitten saamansa kritiikin Oulu otti huomioon perinpohjaisesti ja kykeni osoittamaan suomalais-kansainvälisille valitsijoille, että kaupunki ja kaupunkiseudun avainhenkilöt ovat sitoutuneet piirusteltuun kulttuuriseen ilmastonmuutokseen.

Yli tuhannen poliitikon osallistuminen hakuun valtuustoissa laajalla alueella toi uskottavuutta. Lopullisessa hakemuksessa Oulun seudun ääni kuului yhtenäisenä, mutta kirja ei ollut Savonlinnan kaltainen matkailuesite.

Selväksi tuli, että Oulu haluaa ja tarvitsee kulttuurivuotensa, ja pelkästään itselleen se ei aio kaikkea tehdä.

Tampereen viimeinen argumentti oli todistella raadille, että Tampereella olisi Oulua enemmän annettavaa Euroopalle, kun taas Oulu lähinnä tarvitsee Euroopalta voimaa itselleen eikä sillä olisi suurtakaan annettavaa.

Tampere luotti hienoihin eurooppalaisten arvojen teemoihin, ihmisoikeuksiin ja sananvapauteen, mutta yrittikö siinä sisäsuomalainen teollisuus- ja kulttuurikaupunki jotakin itselleen pohjimmiltaan vierasta?

Oulun Rantala-Korhonen lähetti voitonhumusta kaikella rakkaudella Tampereelle terveisensä, että voitto ratkesi Oulun hyväksi, koska Oulu vastasi parhaalla tavalla kulttuuripääkaupunki-instituution kriteereitä.

Yhdeksi voiton avaimista hän nostaa menemisen todella kulttuuripääkaupungin nahkoihin tekemällä yhteistyötä muiden kulttuuripääkaupunkien kanssa.

Oululle haku oli toinen kerta. Tampereella taiteellisen johtoryhmän jäsen Pauli Sivonen sadatteli, että eipä ole vähään aikaan mielessä yrittää uudestaan. Joku ärräpääkin taisi lentää, ja apulaispormestari Jaakko Stenhäll (vihr.) nieleskeli liikutustaan lohduttaessaan väkeä.

Tamperelaistunut Mikko Alatalo pakkasi kitaransa ja kertoi lähtiessään, että hänkin muuten esiintyy Oulussa jo elokuussa sinfoniaorkesterin kanssa.

Oulussa alkaa nyt matkan seuraava etappi, kun hakemuksessa vielä mielikuvatasolla maalaillut hankkeet kiteytyvät ja konkretisoituvat.

On päätettävä esimerkiksi, minnepäin keskustaa immersiivinen teos Rauhankone rakennetaan ja kuinka paisuvaa sodan ja rauhan kokonaisuutta muokataan. Laajaan kulttuurikokonaisuuteen ehtii hyvin mukaan uudessa ohjelmahaussa.

Monessa Euroopan kulttuuripääkaupungissa parhaita elämyksiä on tarjonnut off-ohjelmisto: itsenäisten tekijöiden ja yrittäjien ideoima epävirallinen lisärönsystö.

Oulun asema Suomessa ja Euroopassa kohenee taatusti, ja kokemuksesta tulee mahtava, jos Rantala-Korhosen visio toteutuu:

– Muutos tarkoittaa sitä, että vuodesta 2026 jokainen täällä kokee elävänsä paikassa, jossa kulttuuri on merkittävä osa elämää. Oululaisista tulee kulttuurikansalaisia, joille kulttuuri ei ole mikään erillinen punakynällä leikattavissa oleva menoerä, vaan se on osa sieluamme.

Matti Posio