Varmin syksyn merkki, syysflunssan lisäksi, on koulun alkaminen, sekä siihen liittyvä keskustelu uudesta opetussuunnitelmasta ja sen painotuksista.
Vaikka moni tutkimus tukee taideaineiden tärkeyttä lapsen kehityksen kannalta, tuntuu, ettei niitä välttämättä aina koulun toimesta nosteta siihen asemaan, jonka ne ansaitsisivat. Ja vaikka tahtoa varmaan monilta innokkailta opettajilta löytyy, eivät aina koulumaailman realiteetit ja opettajien koulutus tarjoa niitä työkaluja, joita tiettyjen taideaineiden, kuten teatteri-ilmaisun opetus ja draama (theatre in education), vaatisi.
Itselläni oli aikoinaan ilo olla alan huipun, Alan Owensin, koulutuksessa ja todeta, kuinka kokonaisvaltaisen pedagogisen prosessin, voi toteuttaa draaman keinoin.
1–2-luokkalaiset lähtivät miettimään tapausta pienestä kaupungista, jossa vallitsi suuri työttömyys. Kansainvälinen suuryritys halusi rakentaa tehtaan kaikkien rakastaman uimarannan lähettyville. Tämä olisi tietenkin luonut paljon kaivattuja työpaikkoja lasten vanhemmille, mutta samalla se olisi saastuttanut veden uimakelvottomaksi.
Tätä ristiriitaa lapset lähtivät työstämään parin kolmen viikon projektissa. Tänä aikana lapset saivat eläytyä eri toimijoiden, kuten esimerkiksi kaupunginjohtajan, yritysjohtajan tai työttömän rooleihin.
Vaikka lopputulos olikin onnellinen, eikä välttämättä aivan realistinen, lasten kannalta tärkeintä oli itse prosessi, eli asian tarkastelu eri näkökulmista ja vuorovaikutustaitojen kehittyminen.
Samalla lapset oppivat asioita kaupungin rakenteesta. Käytiin kaupungin eri virastoissa ja tutustuttiin muun muassa jätevesilaitokseen.
Opetus vietiin myös yksilölliselle tasolle: Mitä minä voin päivittäin tehdä, jotta kuormittaisin luontoa mahdollisemman vähän?
Myöhemmin sain kuulla, että samat lapset halusivat pidentää välitunnin kestoa. Yksi oppilaista oli prosessista viisastuneena ehdottanut komitean perustamista ja lähestynyt rehtoria luokkakavereiden yksimielisellä tuella...
Itse käytin omassa draamaopetuksessa pohjana Shakespearen teoksia. Esimerkiksi Romeo ja Julia tarjoaa monta mielenkiintoista näkökulmaa tämän päivän yläasteikäisille oppilaille.
Draamamenetelmiä hyväksikäyttäen työstimme esimerkiksi rakkautta, kostoa ja vihaa eri ryhmien välillä sekä näitä kahta nuorukaista nykyhetkessä.
Minne kaksi nuorta teiniä karkaisivat tänään? Mitkä ovat heidän mahdollisuudet pärjätä yhteiskunnassa, ja millä tavalla? Onko mahdollista pysyä viranomaisilta piilossa? Ratkaisuja pohdittiin ja palkitsevinta oli seurata oppilaiden eläytymistä roolihenkilöiden kohtaloihin ja heidän empatiansa näitä ikätovereita kohtaan.
Draaman avulla meillä on mahdollisuus tutkia tilanteita kuviteltujen henkilöiden kautta ja harjoituttaa meidän tunneskaalaa; ilosta suruun, rakkaudesta välinpitämättömyyteen… Ehkä tämä ei tee meistä parempia ihmisiä mutta ainakin empaattisempia, eikä se niin huono vaihtoehto ole…
Christian Lindroos
Teatterin johtaja