Pöydässä istuu nainen, joka ei ole ollut täällä kauaa. Hän on kuitenkin ehtinyt istuttaa ruukkuun petunian, joka on hänen edessään. Kukat tuovat väriä palvelutalon kahvioon. Aluksi uudessa paikassa itketti.
– En koskaan uskonut, että joudun tänne, hän kertoo.
Dora Lindholm on muuttanut vaasalaiseen Kirkkopuistikon palvelutaloon vasta muutama kuukausi sitten. Hän täyttää kesäkuussa 98 vuotta.
Tätä ennen hän asui kotonaan, tien toisella puolella. Neljän huoneen asunnossa oli apuna tyttärenpoika, joka asui hänen kanssaan.
Kotoa piti muuttaa, kun Lindholm alkoi kaatua yhä useammin. Jalat eivät enää kantaneet, eikä tyttärenpoika päässyt kesken työpäivien nostamaan mummoa. Yöllä ei myöskään tohtinut herättää toista apuun, kun aamulla oli taas työpäivä. Hälytysrannekkeella pyydettiin ulkopuolista apua usein.
– Det är Dora igen, he sanoivat siellä, se on Dora taas.
Palvelutalossa apua saa helpommin. Lindholmin mukaan nyt on turvallisempaa, jos jotain sattuu. Täällä hän liikkuu pyörätuolilla.
Kirkkopuistikon palvelutalossa asuu 44 ikäihmistä. Se tarjoaa niin sanottua tehostettua palveluasumista, eli asukkaat saavat hoitoa ja apua myös yöaikaan.
Tukea saa enemmän kuin muualla. Lindholmin luona kävi aiemmin kotihoitajia kolmesti päivässä, mutta hoito tuntui hänestä suurpiirteiseltä. Ovea käytiin kyllä avaamassa, mutta jos tilanne näytti hoitajien mielestä hyvältä, paikalta lähdettiin nopeasti.
Nykyiseen asuinpaikkaansa hän kertoo olevansa erittäin tyytyväinen. Ruoka ja palvelu on hyvää, eikä moitittavaa löydy.
– Jos jossain on vikaa, se on minussa, hän kertoo painokkaasti.
– Olen hätähousu. Olin ennen töissä tukussa, ja kaiken piti tapahtua saman tien.
Hoitajat ovat olleet mukavia. Viikonloppuisin heitä on Lindholmin mukaan vähemmän, mutta hän uskoo heidän tekevän parhaansa. Vaje voi kuitenkin näkyä asukkaiden elämässä. Esimerkiksi vessaan pääsyä on joskus saanut odottaa.
Lindholm on lihakauppiaan tytär. Hän on syntynyt Perniössä ja käynyt yhteiskoulun Hangossa.
Nyt hän tuntee kovia hermosärkyjä. Tuntuu, että näkö ja kuulo pettävät. Puhe kuitenkin vielä kantaa.
Lindholm nauttii puhumisesta ja ihmisten seurasta. Sitä saa palvelutalossa muista asukkaista, mutta myös tyttärenpojasta. Hän käy katsomassa isoäitiään miltei joka päivä, minkä vain omilta aikatauluiltaan ehtii.
Palvelutalossa on myös säännölliset ruoka-ajat, toisin kuin kotona. Ruokaa ja kahvia saa myös enemmän kuin ennen.
Keskustelusta välittyy kiitollisuus. Lindholm kertoo odottavansa kuolemaa, se tuntuu koko ajan tuolla jossain. Ajatus ei kuitenkaan estä hymyilemästä.
– Minulla on ollut hyvä elämä. Hyvä perhe, hyvä mies, hyvä työ.
TUUKKA TUOMASJUKKA