Lavastustaide on liukunut yhä lähemmäs elokuvallisia keinoja, kun videoprojisointi, livekameroiden käyttö ja muu mediavälitteinen ilmaisu on yleistynyt puheteattereidenkin näyttämöllä.
– Virtuaalilavastus ei ole mikään uusi keksintö, mutta se on arkipäiväistynyt ja yleistynyt, kun laitteet ovat kehittyneet ja niiden hinta halventunut, sanoo lavastaja ja Aalto-yliopiston lavastuksen lehtori Sampo Pyhälä.
Varhaisinta lavastustaidetta edustavat kankaalle maalatut taustafondit ja kulissit. Sieltä on edetty realistis-naturalististen "nikkarilavasteiden" kautta nykyisenlaiseen virtuaalilavastukseen.
– Lavastustaiteen juuret ovat koristemaalauksen piirissä. Nyt voisi sanoa, että pääosassa ovat kuvataide, installaatio ja performanssi, sanoo esittävien taiteiden lavastuksen professori Liisa Ikonen.
Yksi viime aikojen "illuusiotehtaista" on image mapping -tekniikka eli 3D mapping. Siinä videokuvaa projisoidaan kolmiulotteiselle pinnalle, vaikkapa rakennuksen seinään tai laatikoiden pintaan, kuten Sampo Pyhälä teki lavastaessaan Suomen kansallisoopperaan Bela Bartókin teoksen Herttua Siniparran linna. Näyttämöllä oli lavaste-elementteinä kolme vanerilaatikkoa. Niiden pintaan kohdistettiin videokuvaa, joka oli kuvattu pienoismallien avulla. Näin laatikot saatiin hehkumaan vuoroin Siniparran linnan kiviseinänä, talona, kukkaketona ja välkkyvänä vedenpintana.
Herttua Siniparran linnan ohjasi Vilppu Kiljunen. Valot teki Kimmo Karjunen, puvut Mirkka Nyrhinen ja lavastuksen Sampo Pyhälä.
Katso Pyhälän kuvaama video, josta äänet on poistettu ja jossa kuvaa on nopeutettu lavastuksen muutosten havainnollistamiseksi:
PIRJO-LIISA NIINIMÄKI/LÄNNEN MEDIA