Minulle diagnosoitiin tyypin 2 diabetes vuonna 2007 ja sen jälkeen sairaus on edennyt pikkuhiljaa ja tulee lopuksi minut tappamaan. Tämä on fakta tästä sairaudesta, sitä ei kyetä parantamaan ja se aiheuttaa oheissairauksia ja erinäisiä oireita, jotka kaikki johtavat samaan lopputulemaan, eli henki lähtee. Se mikä sitten lopuksi koituu viimeiseksi ja koska se tapahtuu? Sitä ei voi tietää, eikä sitä voi aavistaa.
Olen syntynyt 1959 ja elänyt samanlaisen elämän kuin sadat tuhannet samaa ikäluokkaa olevat. Olen syönyt samoja ruokia kuin muutkin ja olen liikkunut koko lapsuuden ajan, kuten muutkin.
Joulupäivä taisi olla ainut päivä vuodessa, kun ei saanut kotoa lähteä naapureihin. Muuten mentiin pyörillä, suksilla ja kävellen, pelattiin ja leikittiin metsässä inkkareita ja länkkäreitä ja kesät uitiin.
Kymmenen ikäisenä menin ensimmäiseen kesätyöhöni, sokerijuurikkaan harvennukseen, joka tarkoitti konttaamista pienen haran kanssa aamusta iltapäivään. Ehdin olla alle viisitoistavuotiaana kaksi kesää Viitalan sahalla, ”höyläpiikana” ja lautapoikana lautoja taapeloimassa. Sen jälkeen on työura jatkunut jo yli viisikymmentä vuotta ja käytännössä koko ajan ruumiillisessa työssä.
En ole ylensyöjä, harrastan työn lisäksi liikuntaa tasaisen epätasaisesti, näistä edellä mainitusta asioista huolimatta ”sain” tyypin 2 diabeteksen.
Mikäli tyypin 2 diabetes on elintasosairaus ja itse hankittu, kuten usein sanotaan, niin miksi toisilla samaa elämää eläneillä ei sitä ole, eikä tule?
Tällä hetkellä Seinäjoella on diabeteksen hoito ulkoistettu potilaille itselleen. Määrätyt reseptit saa uusittua netin kautta ja kun aikaisemmin Ilmajoella kutsuttiin kaksi kertaa vuodessa ottamaan labrat ja tapaamaan vähintään diabeteshoitajan tai lääkärin, niin Seinäjoella se ei ole mahdollista, koska meitä on aivan liikaa.
Tyypin 2 diabetes on siis vaarallinen tauti, jonka hankkimisesta syyllistetään sen ”saajaa” ja se mikä sen tekee erityisen vaaralliseksi, on se, että sitä ei havaita, koska se on käytännössä oireeton. Lisääntynyt väsymys ja jonkin verran lisääntynyt janon tunne, joita ihminen ei voi yhdistää alkavaan diabetekseen.
Ruokailun jälkeinen väsymys on erittäin salakavala oire, joka aiheuttaa tuhansia liikenneonnettomuuksia vuodessa, mutta jota ei voida todentaa eikä yhdistää alkavaan tai jo kauan sairastettuun diabetekseen. Tästä puhutaan vähän, vaikka se on tiedossa kaikilla meillä, jolla on diagnoosi, toisin kuin ne tuhannet, jotka eivät tiedä sairastavansa.
Otsikot kuten, raskaan liikenteen auto on kaatunut tielle, tai auto ajautunut tuntemattomasta syystä vastaantulevan kaistalle, tai suistunut ojaan. Näissä tapauksissa on monenlaisia syitä, mutta useasti muut sairaskohtaukset pystytään todentamaan, mutta rattiin nukahtamista ei voida varmistaa, eikä varsinkaan nukahtamisen syytä.
Itse olen nukahtanut rattiin muutaman kerran ja yksi kerta oli koitua itselle ja muille vaaraksi. Lähestyin Vaasan tietä Laihialla, kun heräsin vastaantulevan kaistalla rattiin nojaten. Vastaan tuli toinen pakettiauto, joka oli juuri tekemässä väistöliikettä, kun ehdin itse takaisin omalle kaistalle. Olin syönyt lounaan noin tuntia aiemmin, mutta en ollut muuten mistään erityisestä syystä tavallista väsyneempi.
Tarvittaisiin hyvää seurantaa, jotta kaikki, joilla on alkava sairaus, saataisiin hoidon piiriin. Tarvittaisiin myös seurantaa, koska käynnit hoitajan luona aina hiukan parantavat itsehoidon tasoa. Vaikka todellisuus on se, että diabetes aiheuttaa verisuonten kalkkeutumista ja loppujen lopuksi haima ei enää toimi, jolloin lähdön hetki on lähellä. Sitä kohti mennään, valtiovallan sotkettua toimivan terveydenhoitojärjestelmän.
Resursseja ei ole sairaiden hoitoon, joten ennakoiva toiminta on potilaiden omissa käsissä. Soitin Seinäjoen diabeteshoitajalle, kysyäkseni jalkahoidosta, joka on kuulemma tarpeellista, juuri diabeteksen yhteydessä. Hoitaja sanoi, että mikäli jalat eivät ole rikki, ei kannata viedä aikoja niiltä, joilla on oikeasti tarvetta. Sanoin soromnoo sitten!
Juha Niemi
Seinäjoki