Kansantulo ei kasva, konkurssit yleistyvät, työvoimaa irtisanotaan ja lomautetaan, investoinnit ovat jäissä, työttömyys kasvaa ja työllisyys vähenee, valtion velka kasvaa sietämättömäksi jne. Kaikki ovat tämän päivän tiedotuksen pääotsikoita. Mistä Euroopan huonoin kehitys Suomessa oikein mättää? Jotain perusteellista täytyy olla vialla.
Edellä kerrotussa on jotain tuttua sota-ajan jälkeisiltä eloni ajoilta. Ja näinhän se meni jokseenkin vuosikymmenen välein. Silloin tehtiin tarvittaessa devalvaatio noin 30 prosentin tuntumassa, vähän alle tai vähän yli. Ja kuinka ollakaan, taas lähtivät sukset luistamaan ”ja meillä kaikilla oli niin mukavaa” lasten laulun sanoja lainaten.
Onko viimeisestä devalvaatiosta liian pitkä aika? Se tapahtui Ahon/Viinasen hallituksen toimesta sen epätoivoisesti yritettäessä pelastaa Suomea konkurssilta, johon edellinen Holkerin hallitus oli maamme talouden ajanut.
Ensimmäisen kerran Ahon/Viinasen hallitus devalvoi 14 prosenttilla syksyllä 1991. Se oli liian vähän, eikä tilanne korjaantunut vaan pikemminkin päinvastoin. Velkojen korot lähentelivät ajoittain 20 prosenttia ja kansan epätoivo oli masentava.
Hallituksen erimielisyys Suomen Pankin kanssa esti riittävän rajut toimenpiteet.
Tässä ei ole mahdollista tätä enempää vatvoa, aika on tehnyt tehtävänsä. Viimein syksyllä 1992 markka päästettiin kellumaan, jolloin se devalvoitui lisää 15–20 prosenttia. Siitä päivästä alkaen kansantaloutemme nousu alkoi.
Tästä ”palkintona” seurasi vaaleissa SDP:n kasvu ja Paavo Lipponen johti hallituksia kahden vaalikauden ajan.
Suomi liitettiin tilivaluuttana vuonna 2001 alussa Euroopan yhteisvaluuttaan ja myös käteisvaluuttana seuraavan vuoden alusta alkaen. Mitään suoja- tai valtalakia ei säädetty, vaan yritykset, kauppa ja etujärjestöt saavat hinnoitella itsensä keinoja kaihtamatta vapaasti. Saimme melko edullisen vaihtokurssin, eli noin kuudella markalla euron. Kurssi sisälsi asiallisesti vielä 7–10 prosentin piilodevalvaation. Taloutemme nousi kohisten.
Ruotsi jäi omaan kruunuunsa ja on pärjännyt loistavasti. Katsoin Suomen Pankin sivuilta euron ja kruunun välistä kehitystä. Vuonna 2000 eurolla sai 8,44 kruunua ja 2023 jo 11,48 kruunua. Erotus on 3,04 kruunua, eli noin 36 prosenttia. Kruunu on siis näin paljon devaltoitunut euroon nähden. Ja kyllä se näkyy. Esimerkiksi vähän käytettyjä Volvoja ajetaan rekkakuormittain Suomeen. Meidän vientimme Ruotsiin laahaa kauttaaltaan.
Vuonna 2016 HS:n ekonomistikyselyssä enemmistö totesikin, että euroista on ollut Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Nyt perinteinen valuuttamme ulkoisen arvon muuttaminen ei ole mahdollista. Meidän on pakko hoitaa itse asiamme sisäisesti. Näillä on pärjättävä.
Ymmärrän hyvin palkansaajien näkemyksen menneen inflaation hyvittämisestä. Tilanne on kuitenkin niin, että suomalaisten tavaroiden, tuotteiden ja palvelusten hinta muodostuu lähes sataprosenttisesti omista työvoimakustannuksistamme, jotka ajautuvat vääjäämättömästi hintoihin. Raaka-aineiden osuus hinnoissa on melko pieni.
Työvoimakustannusten nostaminen on kuin nostaisi itseään tukasta suon silmästä ylös. Kilpailukykymme maailman markkinoilla heikkenisi entisestään, kansantaloutemme kasvu olisi hidasta, jos ollenkaan, työttömyys kasvaisi ja valtontalouteen ei saataisi kohennusta. Tulevaisuutemme on muutoinkin epävarmenmalla pohjalla kuin moniin aikoihin. Nyt on siihen varauduttava.
En ota enemmin kantaa palkankorotuksiin. Toivon hartaasti olevani ajatuksissani väärässä. Monipuolinen keskustelu on toivottavaa. Esimerkiksi Vaasan yliopiston kansantaloustieteen professorilla olisi varmaan meille annettavaa.
Simo Vaismaa
eläkeläinen
Isokyrö