Brittiläistä tapavanhoillisuutta ja enemmistövaalijärjestelmää on aiemmin aina pidetty takeena siitä, että maan poliittinen järjestelmä pysyy vakaana eikä päästä diktatuureja tai populisteja valtaan. Brexit-äänestys rikkoi kuitenkin monta oletusta brittiläisestä rauhallisuudesta ja rationaalisuudesta.
Äänestyksen lopputuloksen merkitystä Britannian ja EU:n suhteille sekä EU:n tulevaisuudelle onkin nyt pohdittu paljon, samoin Britannian omaa tulevaisuutta valtiona; lähteekö Skotlanti omille teilleen, ja mikä tulee olemaan valtakunnan toisen EU-mielisen osan, Pohjois-Irlannin, asema?
Mutta, paradoksaalisesti, lopputulos oli itse asiassa varsin ”eurooppalainen” ilmiö. Se oli selkeä merkki, että oikeistopopulistiset voimat ovat saaneet lisää vaikutusvaltaa, ja etenkin hallitsevassa konservatiivipuolueessa. Muutoksen symbolina on ollut Brexitin johtava kellokas Boris Johnson, joka kieltämättä on monessa suhteessa populisti. Etenkin tavoiltaan; monista kommenteista tulee jopa Donald Trump mieleen.
Mutta pidetään siitä tai ei, Johnson istuu nyt yhdellä kuskipaikoista, ja Lontoon entisenä pormestarina hän ei sentään ole poliittisesti yhtä kokematon ja arvaamaton kuin Trump.
Myös uuden pääministerin Theresa Maynkin ensikommenteissa ovat näkyneet paineet vakuuttaa äänestäjät, että konservatiivit kuuntelevat nyt ”pientä ihmistä” eivätkä ole elitistipuolue. May on sinänsä traditionalisti, ja hän jopa kannatti pysymistä EU:ssa. Hallituksessa brexitiläiset ovat selvästi vähemmistössä, ja May ajaa puolueelleen sosiaalista imagoa. Mutta hänenkin on otettava huomioon laitaoikeisto.
Konservatiivit ovat hankalassa käymistilassa. Mutta heitä helpottaa se, että päävaihtoehto eli Labour on vielä pahemmassa sisäisessä kaaoksessa. Kun nykyajan lyhytjännitteinen some-demokratia nosti radikaalin Jeremy Corbynin puolueen puheenjohtajaksi, Labour on täysin äärilinjan, eräänlaisen jyrkän marxilaisuuden ja vasemmistopopulismin liiton, käsissä. Lisäksi puolueen tiettyihin piireihin on pesiytynyt hätkähdyttävää antisemitismiä – mitä ei yleensä tavata vasemmistopuolueissa, ei ainakaan avoimesti. Puolueen maltillinen oppositio onkin nyt ilmikapinassa.
Kun sekä perinteinen oikeisto että perinteinen vasemmisto ovat murroksessa ja sisäisessä kaaoksessa, periaatteessa on avautunut sauma sille perinteiselle kolmannelle vaihtoehdolle, eli jo vuosisadan pienpuolueen asemassa vaeltaneille liberaaleille. Tämä olisi myös kaikkein EU-mielisin vaihtoehto ja vetoaa sivistyneistöön.
Pöytä olisi katettu. Mutta kun tuo liberaalinen vaihtoehto on menestynyt poliittisesti vain harvoissa manner-Euroopankin maissa, Britanniassa liberaalien todellinen läpimurto on jo rakenteellisista syistä vielä hankalampaa. Ja jos Skotlanti irtautuu (mikä ei tosin edelleenkään edes ole lähimainkaan varmaa), nostattaako se itse Englannissa lopulta populistista nationalismia vai EU-mielisyyttä?
Voi käydä niinkin, että oikeiston ja vasemmiston sisäisistä kuohuista huolimatta tapavanhoillisuus ja vaalijärjestelmä onnistuvat lopulta sulattamaan muutospaineet itseensä. Mutta sitä odottaessa Euroopan entinen vakauden majakka saa käydä sisällään läpi suorastaan eurooppalaismallisia kriisejä.
Vesa Vares