Biden riisuu Pu­ti­nil­ta ta­ru­vi­hol­li­sen viittaa

Kirjoittaja Matti Posio

Venäjän johtaja Vladimir Putin on eristänyt maansa. Kremlistä syvästi riippuvaista Valko-Venäjän diktaattoria Aljaksandr Lukashenkaa voi pitää Putinin Venäjän ainoana liittolaisena sen länsirajalla Euroopan kanssa.

Myöskään Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin ja Putinin ensimmäisestä kasvokkaisesta tapaamisesta keskiviikkona Sveitsin Genevessä ei pidä odottaa liikoja.

Oikeastaan amerikkalaisille mieluisa tulos olisikin sellainen, jossa maiden välisistä ja kansainvälisistä kysymyksistä voitaisiin puhua tavalliseen tylsään sävyyn.

Putinin Venäjän kanssa sellainen ei ole ollut aikoihin mahdollista. Yhdysvaltain presidenteille maan kestopomo on ollut Winston Churchillin legendaarisin Venäjä-sanoin mysteeriin kääritty kompa arvoituksen sisällä (a riddle wrapped in a mystery inside an enigma). Nyt uusi Yhdysvaltain presidentti saapuu Putinia tapaamaan suoraan liittolaistensa luota. EU- ja Nato-kokouksissa siteet tärkeimpiin ystäviin on palautettu ennalleen – ainakin toistaiseksi.

Biden saattaa puheissa Putinin kanssa kömmähdellä, mutta taatusti hän ei erehdy samaan suuntaan kuin edeltäjänsä Donald Trump Helsingissä kesällä 2018: uskomaan itäistä tsaaria ohi omien neuvonantajiensa.

Biden ei järjestä Putinin kanssa yhteistä lehdistötilaisuutta. Tarkoituksena on riistää Putinilta mahdollisuus paistatteluun ja valheiden esittämiseen kansainvälisessä mediassa.

Biden lupaa puhua Venäjälle kovia. Yhdysvaltojen on kuitenkin tarjottava myös jotakin myönteistä porkkanaa tiukkaan rajattujen yksittäisten yhteistyöprojektien muodossa. Muutenhan Putinilla ei ole tarvetta vastaantulolle.

Esimerkiksi Putinin syyttäminen sotkeutumisesta Yhdysvaltojen vaaleihin ei johda pitkälle, koska Putin sen kiistää samoin kuin roolinsa Ukrainan-sodassa tai Aleksei Navalnyin vainoamisessa. Sen sijaan amerikkalaiset asiantuntijat ovat suositelleet, että Biden kutsuisi Putinia torjumaan yhdessä kyberrikollisuutta. Siinä hallitukset voisivat ehkä olla hetken samallakin puolella, samojen faktojen äärellä. The New Republic -lehdessä Venäjä-asiantuntijat Michael Kimmage ja Matthew Rojansky kirjoittavat, että Bidenin pitäisi pyrkiä tekemään Putinista jälleen tylsä (Make Vladimir Putin Boring Again).

”Ennakoitava” suhde tarkoittaisi, että Venäjä ymmärretään vastustajaksi, mutta sen häikäilemätöntä johtajaa ei enää mytologisoida kokoaan suuremmaksi.

”Tässä tiedostetusti tylsässä lähestymistavassa Venäjä alkaisi muistuttaa epälukuisia maita, joiden poliittiset kulttuurit ja provokaatiot rassaavat amerikkalaisia politiikantekijöitä, mutta joita ei pidetä arkkivihollisina. Lista sisältäisi Pakistanin, Turkin, Vietnamin, Egyptin ja Saudi-Arabian”, kaksikko visio.

”Yhdysvallat puskee vastaan jokaiselle näistä maista. Suhde niihin on jännitteinen, mutta harvemmin ne hämmentävät amerikkalaista sisäpolitiikkaa, ja diplomaatit työskentelevät hiljaa arjessa hoitaakseen suhteita näihin maihin. Bidenin Putin-tapaaminen on menestys, jos hän pystyy kiskomaan Venäjän alas satuvihollisen korokkeelta ja laittamaan sen tähän ankeaan ja vaikeaan listaan ulkopoliittisista päänsäryistä.”

Venäjä on olemassa ja omanlaisensa myös Putinin jälkeen, joten maiden on löydettävä tapa elää tahoillaan ja pitää suhteita yllä.

Sormea heiluttamalla ja ihmisoikeusluentoa pitämällä Biden ei pääse pitkälle, mutta viimeaikaisia raakoja sortotoimia ei voi jättää tuomitsemattakaan.

Biden saattaa ilmaista ymmärrystä Saksaan rakennetulle kaasuputkelle ja ydinaseneuvotteluille poliittisina realiteetteina.

Ainakaan Biden ei ole pilannut mahdollisuuksiaan suoran Putin-suhteen rakentamiseen pitkällä urallaan. Kun varapresidentti Biden vuonna 2011 tapasi Moskovassa pääministeri Putinin, Biden oman kertomansa mukaan kurkisteli Putinin silmiin ja sanoi: ”Enpä usko, että sinulla on sielua.” Putin oli vastannut heidän ymmärtävän toisiaan.

Kauniin keskusteluyhteyden aihio oli sekin, kun Biden maaliskuussa 2021 haastattelussa vastasi myöntävästi toimittajan kysymykseen, onko Putin ”tappaja”. Siihen Putin kuittasi Moskovasta suunnilleen, että tottahan sellainen kaltaisensa tuntee.

Vallassa 22 vuotta viihtyneellä Putinilla on takanaan jo liuta Yhdysvaltain presidenttejä. Yhdelläkään ei ole mennyt Moskovan kanssa kuin Strömsössä.

Bill Clintonin suhde Putiniin jäi lyhyeksi, eikä hän ehtinyt tajuta Venäjän käännöstä orastavasta demokratiasta KGB-valtion polulle. George W. Bush näki Putinin ennen muuta liittolaisena terrorismin vastaisessa sodassa ja ihasteli surullisenkuuluisasti katsoneensa Putinin sieluun.

Barack Obama näki varapresidenttinsä Bidenin ja ulkoministerinsä Hillary Clintonin kanssa vaivaa jo silloinkin huonojen Venäjä-suhteiden ”nollaamiseksi”. Pohjanoteeraus oli Moskovaan raahattu reset-nappulakyhäelmä, johon oli kirjoitettu venäjäksi virheellinen käännös uudelleenkäynnistämisestä: ”ylikuumeneminen”. Hämäyksen vuoksi Putin siirsi vuosiksi 2008–2012 presidentin virkaan Dmitri Medvedjevin, mutta piti itse todellisen vallan pääministerinä.

Vuoden 2014 Ukrainan sodan ja Krimin valtauksen jälkeen olikin Trumpin vuoro kokeilla Putin-suhteita. Trump päätti mielistellä Putinia eikä puhunut hänestä lainkaan pahaa, mikä sai Trumpin näyttämään hyvin heikolta, sillä kaikki muut Yhdysvaltojen vallanhaarat inhosivat Putinin toimia ja rankaisivat Venäjää sanktioilla aina pahasta teosta kerrallaan. Mitään hyvää Trumpin myötämieli ei saanut aikaan Moskovassa.

Kun anti-Trumpina presidentiksi valittu Biden tapaa Putinin, hänen on tehtävä molempien puolueiden kannattajille kotimaassa ja maailmalle selväksi, että Amerikka on palannut omaksi itsekseen myös Venäjä-suhteissa.

Nöyristelyyn ei ole pienintäkään aihetta. Takana on taloudellisen ja sotilaallisen ylivoiman ohella vasta varmistettu liittolaismaiden tuki.

Matti Posio